Yäk, tää ruoka on pahaa.

Eli lapsen kanssa ruokailu. Meillä ruokailut lapsen kanssa on aina sujuneet melko mutkattomasti. Hmmm... vai onko? Riippuu keneltä kysyy ja onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. On oikeasti nirsoja lapsia. Ja on nirsoja aikuisia. Kasvaako nirsoista lapsista sitten nirsoja aikuisia? Ei välttämättä.

Kaikkihan tietää, että lapsilla on Kausia. Ja Vaiheita. Tämä on vain vaihe. Tämä on nyt tää kausi. Näillä sanoillaan moni vanhempi lienee lohdutellut itseään kun savu nousee korvista ja etsiskelee kuumeisesti netistä kaukomatkoja ilman paluulippua joko itselleen tai lapselleen. Nyt sitten, mä en missään tapauksessa sano, että nämä mun ajatukset olisi yleispäteviä ohjeita, joilla lapsen kun lapsen saa syömään kaikkia maailman raaka-aineita. Juuei. Nämä on ihan vaan mun ajatuksia, mun ahaa-elämyksiä, meidän perheessä toimineita juttuja. Nyt jälkikasvu on jo kymmenvuotias, mutta palataanpa ajassa taaksepäin. 

Ensimmäinen ahaa-elämys taisi tulla lapsen ollessa noin vuoden ikäinen. Se kieltäytyi syömästä puuroa. Puuroa! Se kaikkien lasten ruoka, The Aamupuuro ja ehkä jopa vielä tärkeämpi The Iltapuuro. Alettiin jo huijata lasta syömään (meillä oli hetken käytössä Ruokarapu, mutta ei puhuta siitä... Se oli mun Vaihe tai Kausi tai joku, kun pienen lapsen vanhempi tanssii vaikka päällään, jotta lapsi syö), kunnes tajusin. Ei puuro ole ainoa mahdollinen ruoka lapselle. Ihan oikeasti, lapsi voi selvitä hengissä syömättä puuroa! Aloimme tarjota muroja (niitä pahvinmakuisia sokerittomia TalkMuruja), jugurttia ja hedelmäsosetta sen karsean puuron sijaan. Ooooh, ihmisen ei ole mikään pakko syödä elämänsä x ensimmäistä vuotta puuroa kaksi kertaa päivässä vaan sen puuron voi vaihtaa maistuvampaankin ruokaan. Erityisesti, kun muu perhe ei kuitenkaan syönyt puuroa. 

Ruoalla leikkiminen. Meillä leikitään ruoalla. Joskus kun lapsella on ollut Kausia ja Vaiheita, niin ollaan leikitty ruoalla. Tai joskus ihan muuten vaan, vaikka ei olekaan ollut Kausi tai Vaihe. Vaikka näin:

Puolisoni lapselle tekemä iltapala. Hyvin maistui. Kaikkihan sen tietää. Ruoka maistuu paremmalta kun se on kaunista. Se houkuttelee edes maistamaan. Lapselle kaunis ja houkutteleva ruoka ei välttämättä ole saman näköistä kuin aikuisen mielestä kaunis ja houkuttelevan näköinen ruoka. No, tuossa ylläolevassa nyt on muutenkin meidän lapsukaisen takuuvarmat ruoat. Banaani, kurkku, viinirypäleet ja juusto. Ne menee aina. Tarjolla myös hunajakeittoa vuohenjuustolautaselta, olkaa hyvät:

Tosin tämäkin kuuluu lapsen herkkuihin. Mutta miksei silti joskus vähän askartelisi. Vaikkei oikeasti edes osaa. 

No mutta, miten sitten pääruoat? Mulla on aina ollut ajatus, että mä en ala kahta ruokaa tekemään, paitsi ihan poikkeustilanteissa. Tiedättekö, ei niin, että yhdelle nakkeja ja ranskalaisia ja muille sitten kinkkukiusausta. Jos joku ruoka on yhden perheenjäsenen superinhokki, pyrin tekemään kyseisen ruoan silloin, kun ruokaa inhoava perheenjäsen ei ole syömässä. Tosin ruuhkavuosien saatossa ollaan lapsen kanssa päädytty koulupäivien jälkeen tilanteeseen "syö mitä jääkaapista löydät". Siinä tapauksessa jos siellä sattuu olemaan vaikka jauhelihapihvejä, perunamuussia ja karjalanpaistia, on melkoisen varmaa, että lapseni tekee jauhelihapihvistä ja leivästä itselleen burgerin. Menkööt. Nykyään harvemmin tulee kahta lämmintä ruokaa vapaapäivinäkään laitettua, mutta lapsen ollessa pienempi pyrin siihen, että jompi kumpi päivän aterioista oli sellainen "takuuvarma" ja että jokaisella aterialla oli jotain, millä lapsi saa mahansa täyteen. Olkoon vaikka sitten porkkanaraaste ja makaroni ketsupilla, jos ei lisukkeena oleva kanakastike maistunut. Vaikka toki sitä kanakastikettakin lautaselle pikkuisen laitettiin, jos nyt kuitenkin sattuisi maistamaan. Toki se sijoiteltiin niin, ettei se kontaminoi pyhiä makaroneja kosketuksellaan. Siitä olen aina pitänyt kuitenkin kiinni, että jos ruoka ei maistu, niin siitä huolimatta ei aterioiden välillä napostella. Ruokailut ei ole kestäneet kovin kauaa, ellei kyseessä ole illanistujaiset, joissa tarkoitus on syödä pitkään ja hartaasti. Tuollainen perusvalikoiva lapsi kyllä syö mahansa täyteen melko nopsaankin ja siitä olen pitänyt aina kiinni, että ruokapöydässä ei kauniisti sanottuna perseillä. Tästä kun on pidetty kiinni aina ja johdonmukaisesti on ollut melko helppo päätellä, että jos lapsi syö kymmenen minuuttia ja alkaa sitten sählätä ja temppuilla, sillä vaan ei ole enää nälkä, vaikka annoksesta olisi syöty vain vähän. Kiitos ja näkemiin. En edes yritä hinkuttaa sädekehääni väittämällä, että se aina olisi mennyt noin. Olen mäkin huonona hetkenä sortunut siihen, että komennan viis kertaa ja se viides ei enää ole kovin nätisti komennettu. Mut pääpiirteissään sanottiin asiasta kerran nätisti, toisella kertaa muistutettiin, että seuraavasta saa poistua pöydästä ja sitten tulikin lähtö. Ei säätämistä istumapaikkojen kanssa, ei venkslaamista, ei vedättämistä. Tästä toki on ollut hintana useamman kerran nälkäkiukkuisen lapsen sietäminen seuraavaan ateriaan asti, mutta sen olen katsonut pienemmäksi pahaksi kuitenkin. Noin niinkuin pitkällä aikavälillä. Koska ruokapöytäperseily alkaa kiristää vannetta mun pään ympärillä ihan välittömästi. 

No mitä sitten jos olisi ns. pakko syödä reilusti, kun ollaan lähdössä reissuun ja ruokaa saa seuraavan kerran x tunnin kuluttua? Silloin tehdään takuuvarmaa ruokaa, tietysti. Ei aleta kiristää koko perheen hermoja tekemällä ruokaa, joka välttämättä ei uppoakaan ja sitten vituttaa kaikkia kun lapsi ei syö. Jos on jostain syystä tarve saada lapsi syömään takuuvarmasti, tehdään ruokaa, joka uppoaa takuuvarmasti. Olkoon se sitten vaikka Saarioisten roiskeläppä tai einesmakaronilaatikko. Ei leikitä tulella, hei. 

No miten sitten kaikkiruokaisuus? Ei tuo kaikkiruokainen ole, ei suinkaan. Huolimatta siitä, että hän syökin melko erikoisia eväitä, niin neiti saattaa joskus olla hyvinkin valikoiva. Ruoalla leikkiminen ja sen yhdessä laittaminen on ehkä auttanut siihen, että hän suhteellisen helposti maistelee uusia juttuja, mutta ei se sitä tarkoita, että hän söisi niitä toista kertaa. Huolimatta siitä, että neidin lemppareihin kuuluu tartarpihvi. Senkin tekeminen on tarkkaa. Jos lisukkeita onkin tarjolla, ne ei saa olla sekoitettu lihaan eikä oikeastaan edes koskea lihaan. Alla mun tartar ja lapsen tartar. 

Molemmilla oli myös mukana leivitetty, paistettu kampasimpukka. Lapselta jätin pois ne raaka-aineet, jotka oli aivan ehdoton ei eli punajuuret ja valkosipulimajoneesin. Kastike ja suolakurkkukin oli tarjolla vain näön vuoksi. Ehkä ne joskus päätyy maisteluun jos niitä on tarjolla. Jos niitä ei edes tarjoa, ei niitä voi maistaakaan. Tarjoan ruokaa, josta 99 %:n todennäköisyydellä tiedän, että se jää syömättä. Nykyään lapsi satunnaisesti syö suolakurkkua, mutta siitäkin hyvin tarkkaan valitsee, minkä merkkistä. Niin minäkin, mä syön mieluiten Myrttisiä. Ja tässäkin annoksessa, raaka-aineet ei koske toisiinsa. Eli lapsi söi periaatteessa samaa ruokaa kuin minäkin, pikkuisen vain eri tavalla tarjoiltuna. Käytännössähän annoksesta lapsi söi lihan ja sipulit, maistoi hieman kampasimpukkaa. Well done. 

Tämän filosofian mukaisesti teen muitakin ruokia. Kasviswokista otin tänään lapsen annoksen ensin erilleen ja lisäsin vasta sitten makean maustekastikkeen, koska lapsi ei pidä makeista kastikkeista. Tarjosin toki mun lautaselta maistettavaksi. Tästä syystä pulled pork-päiviä (teen aina pulled porkin makeaan kastikkeeseen) edeltävinä päivinä teen usein jauhelihapihviä, lapsi saa syödä pulled pork-burgerinsa jauhelihaburgerina ilman, että siitä tarvii tehdä numeroa, että hän syö eri ruokaa. Jokainen kokoaa purilaisensa itse, saa laittaa väliin mitä haluaa. Näin mun ei tarvitse tehdä hänelle eri ruokaa ja kun sitä pulled porkia kerran on tarjolla, niin ehkäpä joskus tulee se päivä, kun hän päättääkin maistaa sitä pulled porkia pihvin sijaan. En siis tieten tahtoen tee eri ruokaa vaan tarjoan mahdollisuuden syödä samaa kuin muutkin. Tällä tavoin, sitkeästi kokeilemalla neiti sitten joskus maistaa. Ehkä tykkää, ehkä ei. Mutta on tarjottu. 

Joskus lapsi saa valita ruoan. Kyllä, hän saa ihan itse päättää, mitä syödään. Näin on ollut jo pitkään. Mutta silloin onkin sovittu, että jos mä valitsen tänään ja hän syö sitä, niin hän valitsee huomenna ja mä syön sitä. Tämän varjolla niitä ei-niin-herkkujakin ruokia tulee tehtyä. Puolin ja toisin. Lomamatkoilla meillä on buffetpöydissä diili. "Joka päivä pitää maistaa yksi uusi juttu". Tämän seurauksena olen joskus kauhun vallassa syönyt - yök - simpukan. Kun se pikku pentele mua muistutti siitä, että joka päivä pitää maistaa yksi uusi juttu. Nykyäänhän syön ja jopa valmistan simpukoita itse. Olen näin aikuisella iällä opetellut syömään äyriäisiä, vielä en uskalla niitä valmistaa ja valmistella. Paitsi simpukoita. Niihin uskallan jo koskea, jopa paljain käsin. Mutta joskus kun on tehnyt mieli komentaa lapsi maistamaan jotain, olen miettinyt, miltä tuntuisi kun joku komentaisi mut maistamaan vaikkapa osteria. Tai pässinkiveksiä. Ei, ei ja ei. Ihan kaamea ajatus. Mutta jos niitä olisi tarjolla aika ajoin, luultavasti mun uteliaisuuteni jossain kohtaa heräisi ja maistaisin. 

On myös hyvä muistaa, että lapsi pärjää ihan hyvin, vaikka reissussa eläisi viikon ranskalaisilla ja jäätelöllä. Vaikka aikuisille usein yksi matkan hienoista jutuista on uusien makujen maistelu, on turha pilata matkaansa sillä, että pakottaa lapsenkin syömään erikoisempia juttuja. Maistaa voi, mutta on turha tilata lapselle annosta, josta lapsi syö ehkä haarukallisen ja loppuateria meneekin fiiliksen osalta pilalle yhdellä sun toisella. Silti kannustan etsimään listalta jotain muuta kuin nakkeja ja ranskalaisia. Onnistuisiko joku kompromissi? Aina ei onnistu. Loma on lomaa, silloin on ihan ok mennä siitä, mistä aita on kaatunut. 

Mun lapseni syö monia ruokia, joista suurin osa lapsista ei tykkää. Silti hän taas inhoaa monia ruokia, joista moni lapsikin tykkää. Perunamuussi, yök. Ananas, yök. Kastikkeet, poislukien tomaattinen jauhelihakastike, yök. Monet kakut, yök. Kiusaukset, yök. Leivän päällä kinkku, yök. Yleensäkin peruna, yök. Porsaanliha, yök. Lihapadat, yök. Osa yökeistä on vahvempia kuin toiset. Possunlihaakin yleensä pyydettäessä maistaa pienen suupalan. Se riittää. Hedelmistäkin menee banaani, viinirypäleet, vesimeloni, joskus omena ja päärynä. Keskimäärin muut on yök. 

Sitten taas, vihreät oliivit, nam. Tartarpihvi, nam. Juustot, nam. Kylmäsavuheppa täytettynä piparjuurituorejuustolla on supernam. Porkkana ja kurkku maistuu aina, mieluiten raakana. Juuri tämä monien herkkujen lievä erikoisuus saa monet luulemaan, että meillä ei tiedetä nirsoilusta mitään ja lapsi syö kaiken, mitä sen eteen kantaa. Ja toki nyt isompana hän kyläillessä urhoollisesti edes vähän koittaa syödä myös niitä yök-ruokia. On kuulemma kaverin luona syönyt jopa sienikeittoa. Oho. 

Eipä nämä mitään yleispäteviä neuvoja ole. Mutta ehkäpä joku samassa suossa tarpova saa tästä jotain irti. Muutamasta asiasta ollaan pidetty kiinni: ruokapöydässä ei pelleillä. Ruokapöydässä syödään ja jos ei maistu eikä osaa olla, voi poistua. Ruoka-aikojen välillä ei napostella, ei vaikka olisi nälkä (koska edellinen ateria jäi syömättä). Nyt kun lapsi on kymmenen, nämäkään ei enää ole niiiiiin tarkkoja juttuja. Sääntöjä voi rikkoa, kunhan ensin osaa olla niiden mukaisesti. Mutta noista ollaan pidetty kiinni, muuten ollaankin luovittu näppärästi. Ja kyllä, moni tuttava tosiaan luulee, että meillä asuu hyvin kaikkiruokainen lapsi. Ei suinkaan, hän tai me vaan ei tehdä osa-aikanirsoilusta ongelmaa. Makuaisti kehittyy aikanaan eikä kaikkien tarvii tykätä kaikesta. Mä aikuisena haluan tarjota mahdollisuuden oppia tykkäämään. Osin tarjoamalla sitkeästi niitäkin ruokia, jotka ei uppoa. Osin sillä, että en tee numeroa siitä, että hän ei syö. Ja ihan oikeasti, mä en edes tiedä, onko mun lapseni keskivertonirso vai mikä se on. 

Lopuksi vielä lapsen mulle tekemä iltapala, kuva muutaman vuoden takaa: