Tuhannen tuskan kahvila

Tässä on jo viikko tehty töitä, mutta palataanpa viikon taakse. Viimeisinä lomapäivinä kierreltiin lapsen kanssa lähiseutuja, sunnuntaina suuntana oli Loviisa. Kaupunki, jonka olen aina mieltänyt tunkkaiseksi, kuolevaksi pikkukaupungiksi. Nyt kuitenkin saatiin paikallisopas matkaan ja nähtiinkin Loviisasta ihan toisenlainen puoli. Ensimmäiseksi meidät vietiin Tuhannen tuskan kahvilaan.

Meillä oli pieni koiranpentunen mukana, joten terassi oli ehdoton edellytys kahvilalle. Sellainen tästä kahvilasta löytyikin. Ihana tallinpiha, jossa oli upea kukkaloisto ja veistoksia siellä täällä. Kaunista, kertakaikkiaan kaunista.

Konsepti oli vähän jännä. Ehkä sisällä olisi ollut listakin, mutta me (paikallisoppaan kerrottua, että näin kuuluu tehdä) istuttiin pöytään ja odotettiin tarjoilijaa. Tilasimme juomiksi kahvia, jääteetä ja vettä. Kahvia tuotiin pöytään kannullinen. Pieni, sievä kannullinen. Jos joku ikinä on miettinyt, että missä ihan oikeasti on käyttöä niille pienen pienille posliinikupeille, joille ei ikinä ole käyttöä, niin minäpä kerron. Niistä tarjoillaan kahvia kertakaikkisen upeassa kahvilassa vanhassa rakennuksessa, jonka historiaan kuuluu myös salakapakkana toimiminen. Maitonekkaa myöten kaikki oli niin kaunista. Aivan kuin nukkekodin kahvikutsut.

Me valitsimme makeita herkkuja, mutta kuulemani mukaan kahvilassa on tarjolla myös sunkkia eli suolaista munkkia. Me valitsimme voisilmäpullaa, sitruuna-rahkakakkua, mustikkaruukun ja raparperipiirakkaa. Kaikki olivat todella herkullisia ja erityisesti mustikkaruukku oli kuin pieni taideteos. Hintaluokka oli mielestäni kohtuullinen. Makeat herkut neljälle hengelle ja kahvi kahdelle sekä jäätee oli yhteensä n. 24 €. 

Uskokaa pois, ihmiset. Jo pelkästään tämä kahvila on hyvä syy poiketa moottoritieltä Loviisaan. Voi itku.

Kahvin jälkeen suunnattiin Laivasillalle, jossa oli varmasti keskimääräistä enemmän väkeä Small Ships Racen vuoksi. Siellä kuitenkin oli se kaiken alku. Eli syy, miksi valitsin Loviisan. Karamaloo, ihana pieni kauppa, jossa myydään afrikkalaisia mekkoja, tunikoja ja koruja.

Laivasillan jälkeen tie vei vielä Bongan linnaan, josta osa toimii Riitta Nelimarkan galleriana. Tämä se oli varsinainen hyvän mielen paikka. Väriä, paljon väriä. En osaa edes kuvailla tätä värin paljoutta. Bongan linna on kuitenkin ehdottomasti käymisen arvoinen paikka Loviisassa.

Katsokaa nyt. Kyllä murheet kaikkoaa.

Loviisassa on myös liuta pieniä sisustuskauppoja ja kauniita vanhoja taloja. Tuollahan saisi aikaa kulumaan paljonkin ihan vain kiertelemällä pikku putiikkeja. Kuitenkin jos miettii, pysähtyäkö Loviisaan niin sanoisin, että kyllä, pysähtykää. Parin-kolmen tunnin pysähdys riittää hyvin herkutteluhetkeen Tuhannen tuskan kahvilassa ja väriloiston ihmettelyyn Bongan linnassa.

Helpompi versio pizzasta: Flammkuchen

Tutustuin tähän herkkuun tovi sitten Tallinnassa. Ihan heti ensipuraisusta tuli fiilis, että tätä täytyy tehdä. Pian. Tänään sitten tuli se pian. Googlettelin suuntaa-antavia ohjeita ja tulin siihen tulokseen, että n. pariin desiin vettä vaivataan sekaan sopivasti vehnäjauhoja, loraus öljyä ja pikkuisen suolaa. Sopivasti eli niin, että taikinasta tulee sellaista pizzataikinan paksuista. Pizzan tekohan tuntuu olevan nykyään suunnilleen salatiedettä ja vaatii hyvää ennakointia pitkine jääkaappikohotuksineen, mutta tämäpä ei. Taikina vaivataan, se jätetään lepäämään siksi aikaa, että uuni kuumenee ja täytteet valmistellaan. Ja siinäkään ei kauaa nokka tuhise.

Mä tein nyt kolmella eri täytteellä: pepperoni-oliivi, sipuli-valkosipuliruoho ja jättirapu-chili. Kahteen ensimmäiseen ei juuri valmistelua tarvittu silppuamista lukuunottamatta. Jättiravut paistoin pannulla valkosipulin ja tuoreen chilin kanssa. Talteen otin ravut ja chilin, ravut vielä silppusin pienemmiksi. Pizzan tomaattikastikkeen sijaan flammkuchen sivellään ranskankermalla tai vaikka smetanalla, mitä nyt sattuu olemaan. Täytteitä ei laiteta suomalaisen pizzan tyyliin kilokaupalla vaan melko maltillisesti.

No, kun taikina on vaivattu, laitetaan uuni kuumenemaan 250-275 asteeseen. Mulla on uunissa pizzatoiminto, whatever it means, mutta käytin sitä. Pellit kuumennetaan uunin lämmetessä. Kun täytteet on valmisteltu, taikinasta leivotaan pellille sellaisia... noh, mulla nyt tuli tällaisia pitkulaisia pizzapohjan tapaisia. Nämä sai melkein näppärimmin tehtyä kun suoraan leivinpaperille jauhoisilla käsillä venytteli ja pikkuisen kaulimella auttoi. Tästä taikinasta tuli neljä pitkulaista liekkipiirasta eli kahdelle pellille. Ohueksi kaulitut piiraat sivellään ranskankermalla ja sitten päälle täytteet. Uunaus (lapseni keksimä sana, eikö vaan olekin nerokas) n. 5-7 minuuttia. Reunat saa ruskistua ihanan rapeiksi.

Itse tein nyt niin, että ripottelin valkosipuliruohon vasta uunatun piirakan päälle, maustoin tämän myös mustapippurilla. Rapupiirakka sen sijaan sai päälleen vielä ripauksen chili-vanilijasuolaa, joka teki tästä makuyhdistelmästä täydellisyyttä hipovan. Aivan kertakaikkisen hyvää! Omaan makuuni tämä oli se, joka toimi, toimi ja vielä kerran toimi. Sipulipiiraskin oli hyvää, mutta selvästi vaisumpaa. Pepperoni-oliivipiiraita tein kaksi enkä kyllä päässyt itse edes maistamaan. Mutta ilmeisesti oli kelvollista, koska lapsi pyysi tätä lajia huomenna lisää. Juomana oli jääkylmä riesling, joka täydensi makumaailmaa ihanasti, vaikka en yleensä valkoviinien ystävä olekaan. No, ehkä me tosiaan tehdään tätä huomennakin. Taidan maustaa yhden venäläisittäin suolakurkulla ja hunajalla...

Kengurua sous vide

Täytin tuossa vuosia ja mulla oli vain yksi synttäritoive: saan kokata ihan rauhassa. Tarkoitus oli tehdä kolme ruokalajia, mutta lapsonen halusikin tehdä jälkkäriksi kakun. Siksi mulle jäi vain kaksi lajia tehtäväksi. Nyt keskitytään niistä pääruokaan eli kenguruun. Ostin siis pakastettua kengurun ulkofilettä tietämättä yhtään, mitä sille pitää tehdä. Kovasti googlettelin ja kiva, yksi ohje sanoi sisälämpötilaksi 65, toinen taas käski kypsentämään naudanlihan tapaan. Mä päätin noudattaa jälkimmäistä ohjetta. 

Päätin noudattaa jälkimmäistä ohjetta ihan jo sen vuoksi, että samassa annoksessa oli myös naudan ulkofilettä.  Laitoin kengurun ulkofileet yhteen pussiin ja naudan fileepihvit toiseen pussiin, sous videen 55 astetta ja pari tuntia kypsennystä. Sen jälkeen leikkasin lihat annospaloiksi. Paistoin ensin pannulla valkosipulia ja timjamia antamaan paistoöljyyn makua, sitten lihaan pannulla nopeasti väri pintaan, suola, pippuri ja tarjolle. Tämäpäs oli helppoa. Ja oikeasti olikin. Mun makuun sekä kenguru että nauta olisi saaneet olla aavistuksen (tai aika isonkin vainun verran) raaempia, mutta huolimatta kypsyydestä kenguru oli ihanan mehevää. Hieman riistaisa maku, ei kuitenkaan kovin voimakas. Lihana selvästi mehukkaampi kuin naudan ulkofile. Ja terkut taas Kotkan Pasaatin Alkoon, valitsemanne kenguruviini toimi erinomaisesti! 

Lisukkeina oli sitten hieman toisenlaisia valkosipuliperunoita. Keitin ensin uudet perunat, laitoin ne vuokaan viipaloidun sipulin ja valkosipulin kanssa. Suolaa, pippuria ja voita päälle ja haarukan kanssa kevyt muussaus. Tämä setti miedolle lämmölle uuniin n. tunniksi. Olipas hyvää. Olisin laittanut smetanaakin jos olisi ollut. Ei kovin kevyttä, mutta herkullista. 

Sitten oli vielä kasvislisuke. Tiedättekö sellaisen ihanan vihreän tuorevihanneskeon, joka kaikissa kokkiohjelmissa vaan käytetään kivasti pannulla ja sitten se on ihan jumalaisen hyvää ja taivaallista? Sellaista tavoittelin. Silppusin ison kasan lehtikaalia, otin paketin babypinaattia, silputtua valkosipulia ja ihan hurjan määrän persiljaa. Vierastan persiljan käyttöä. Lääkäri peittää virheensä mullalla ja kokki persiljalla, vai miten se nyt menikään... Nyt kuitenkin olin jotain reseptiä lukiessani nähnyt persiljaa laitettavan ihan järkyttävän määrän tällaiseen paistettavaan vihreään asiaan, joten minä kanssa. Kiva kiva, laitoin vihreän kasan pannulle voiköntin kanssa ja se vaan tursuili yli äyräiden. Lopulta tuloksena kuitenkin oli, suolan ja pippurin jälkeen, vallan maltillinen määrä vihreää lisuketta. Ei se nyt uusia maailmoja avannut, taivaan portit eivät auenneet eikä yksisarvisia laukannut pihapiirissä, mutta oli se vallan hyvää kuitenkin lihan ja punaviinikastikkeen kanssa. 

Mikäs näitä oli nautiskellessa auringonpaisteessa, hyvässä seurassa. 

Nopea reissu Tallinnan ravintoloihin.

Huoh. Tässä on mennyt yli puoli vuotta. Blogin kirjoittaminen oli mulle hauskaa ja kivaa, mutta sitten tuli asioita ja kirjoittaminen ei enää ollut kivaa. Eikä oikein ruokaakaan jaksanut laittaa tai ainakaan nauttia kokkaamisesta. Nyt on pitkästä aikaa ollut fiilis, että kokkaaminen on nautittavaa, jopa useammin kuin kerran kuussa. Ja taas tuli halu kirjoittaa ja kuvata ja kertoa. Siispä kerron. Meille tulla tupsahti viime keväänä koiravauva, joten suunnitelma oli, että ei lomareissuja, vain mökkeilyä. Mulle kuitenkin tuli ihan pakkopakkotarve päästä edes pienen pienelle irtiotolle ja siihenhän sopii Tallinna paremmin kuin hyvin. Oltiin vain yksi yö reissussa, mutta ehdittiin nauttia siitä ajasta kunnolla. Mutta keskitytään ruokaan...

Suunnitteilla ei ollut käydä vanhan kaupungin suunnallakaan, halusin keskittyä Rotermanniin. Eka ruokapaikka olikin sellainen, mihin vain sain päähäni, että tuonne on pakko päästä. Rotermannilla on pieni kuja, jonka varrella on vaikka mitä. Aikuisporukassa voisin kuluttaa koko päivän tuolla kujalla. On olutkauppaa, leipomoa, ravintoloita, kahviloita, juustokauppa, kaikkea.

 Mä halusin nähdä FLAMM: Flammkuchen & Wine barin. Ravintola oli tosi pieni ja sympaattinen. Jäi kiinnostamaan, mikä tuo rakennus on ollut aiemmin, koska tällaisia suppiloita oli muissakin saman rakennuksen liikkeissä. Tilasimme käsityöläisoluen puolisolle, minulle suositeltiin valkoviiniä, joka toimi erittäin hyvin liekkipiirakoiden kanssa. Lapselle sitten limu. Tilasimme kaksi piirakkaa. Olisin halunnut chilistä rapupiirakkaa, mutta sitä ei kokin pahoitteluiden saattelemana saanut. Sen sijaan meille suositeltiin tulista chorizo-kuchenia. Toiseksi valittiin kana, jossa oli myös todella herkullista, sitruunaista talon pestoa. Tämä toimi. Toimi paremmin kuin hyvin. Voisin kuvitella istuvani tuolla iltaa (no okei, tuolit oli vähän epämukavat) kaveriporukalla viinin ja liekkipiirakoiden ääressä. Tai tulla nopeasti shoppailun lomassa nauttimaan lasillisen ja jos nälkä on niin myös sen kuchenin. Tosin nämä olivat niin reiluja, että kahdesta piirakasta sai helposti kolme henkeä mahansa täyteen. Ehdoton suositus tälle. Flammkuchenien hinnat vaihtelivat hieman, kalleimmatkin oli alle kympin joten hinta-laatusuhde oli enemmän kuin kohdallaan.

Illalla käytiin vielä Tartar Köök ja Barissa. Oltiin käyty täällä kerran aiemminkin. Sekä minä että lapsi ollaan tartarpihvien ylimpiä ystäviä, joten tää on meidän paikka. Paikka on iso ja sellainen eleettömän tyylikäs. Ihan ei minulle ole valjennut, onko nuo tartarpihvit alku- vai pääruokia vai miten, mutta ehkä tuolla vaan tilataan ruokaa kunnes nälkä lähtee. Puoliso tilasi tällä kertaa pääruoilta vaikuttavista ruoista pihvin. Pihvi oli hyvä, mutta jos on isompi nälkä niin ei kyllä yksin riittäisi.

Itse tilasin Bruce Lee-tartarin ja se oli mainio. Sekä pihvissä että minun tartarissani oli purjovaahtoa, joka oli hyyyvin jännää, mutta hyvää.

 Lapsi otti natural-tartarin ja kuulemma se oli lähes yhtä hyvää kuin mun tekemä. 😊 Mielestäni kulhotarjoilu ja suolakurkun liemet ja mun annoksessa ponzuliemet teki ihan viimeisistä haarukallisista ehkä pikkuisen vetisiä, mutta hyvää silti. Kasi plussa.

Jälkkäriksi mä valitsin Creme bruleen. Rakenne ei ollut ihan täydellinen, mutta maut oli herkulliset. Pisteitä myös laakeaan astiaan tehdystä bruleesta, jolloin ihanan rapsakkaa sokerikuorta oli paljon.

Jälkikasvu valitsi Cinema-jälkkärin, mutta se oli nyt valitettavasti huti. Popcornjäätelöä ja poppareita, kinuskikastiketta.

Mulle vielä viinilasi, puolisolle olut ja lapselle limu, hintaa tälle päivälliselle tuli viitisenkymppiä.




Päivällä olimme poikenneet vielä leipomo Pagarinissa hakemassa seuraavalle aamulle leivokset. Leivokset oli herkullisia ja aivan naurettavan hintaisia. Ei alkanut aamu huonosti kun nautti Brita-kakkua ja piccolopullon skumppaa.

Seuraavana päivänä käytiin Teletornissa. Ei olla ennen käyty ja siellä olikin mielenkiintoinen näyttely neuvostoajan arjesta. Lisäksi siellä oli joku tapahtuma ja Base-hyppääjiä. Siis ihan kauheeta. Katseltiin kun porukkaa vaan hyppäsi tornista alas. Hui. Käytiin kahvilassa kakulla ja skumpallakin, ihan hyvä oli New York Cheese cake, vaikka ei nyt mitenkään päätähuimaava kokemus. Toisin kuin se pöydän vierestä alas hyppelevien ihmisten katselu. Hurrjaa hommaa.

Viimeiseksi sitten vielä ennen kotiinlähtöä käytiin Basiilikassa Rotermannissa. Se nyt on sellainen... noh. Ruoat saatiin vasta 45 min sen jälkeen kun oltiin tultu ravintolaan. Ihan sellaista perus pizza-pastahuttua, mutta Tallinnalla on vaan niin paljon enemmänkin annettavana. Pizza oli ok, burgeri oli hyvä (ketsuppi kai itsetehtyä, maistui yrteille ja toi mieleen pastakastikkeen), liha-juustolautanen oli periaatteessa loistava mutta ei ihan. Eli kaikki tarjolla oleva oli herkullista, mutta annos olisi niin kaivannut hieman raikkautta. Melonia, kirsikkatomaatteja, jotain. En todellakaan saanut syötyä kaikkea, mutta ihan juustoöverit kyllä meni kun annoksen kova juusto vaan niin ihanasti toimi punaviinin kanssa. Ruoat ja  juomina kaksi limua ja viinilasi tekivät aika tarkkaan viisikymppiä.

Matkalla terminaaliin poikettiin vielä leipäkaupassa ja juustokaupassa, mutta juuri vetämäni juustoöverit ei kyllä houkutelleet ostamaan tai maistamaan mitään. Valitettavasti, koska valikoima oli upea.

Kaikenkaikkiaan kiva reissu. Vanhoja ravintolatuttavuuksia ja uusia. Mitäs muuta? Taannoin täytin vuosia ja vietin merkkipäivää laittaen ruokaa. Kivoja uusia reseptejä, ehkä niitä seuraavaksi. Nyt tuntuu, että tälle blogille on taas aikaa ja energiaa. Viimeinen vuosi on ollut hurja, mutta nyt taas nautin vanhoista tutuista asioista.