Ravintola Vaakku

Kotkan edustalla on viehättävä pieni saari. Tai on useitakin, mutta Varissaaressapa on ravintola. Varissaari eli Vaakku on linnakesaari, jonka tehtävänä oli suojata Ruotsinsalmen laivaliikennettä. Linnoitus on rakennettu vuosina 1790-1796 ja se tuhoutui Krimin sodassa vuonna 1855. Saarella on siis paikkansa historiankirjoissa.

Nykyään saari palvelee kesää viettäviä ihmisiä. Vaakkuun pääsee tuurilla. Ei, Kotkassa ei ole vesibusseja vaan Kotkassa on tuurit. Vaakun tuuri lähtee Sapokasta, ravintola Tulikukon edustalta. Tänä kesänä sinne on päässyt tasatunnein ja vielä on kesää jäljellä. Tuurikuljetus maksaa aikuisilta 8 €, lapsilta 4 €, matka kestää vain noin kymmenen minuuttia. Saaressa on pieni uimaranta, grillauspaikka ja suppilautojen vuokrausta. Kuitenkin ehkä hienointa saaressa on upeat maisemat. Piknikille voi vetäytyä rantakallioille ihailemaan maisemien kauneutta.

Ravintolastahan mun kuitenkin piti kirjoittaa. Saaressa palvelee asiakkaita ravintola Vaakku. Puitteet ravintolalle ovat kauniit, sitä ei käy kieltäminen. 

Tänä kesänä olen päätynyt ravintolan asiakkaaksi kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli työporukalla. Tuolloin otin alkuruoaksi valkosipulissa tiristettyjä kampasimpukoita ja tiikerirapuja. Kampasimpukat oli hieman ylikypsät, mutta eipä niiden paistaminen aina mene kuin strömsössä, jos haluaa rapean pinnan ja juuri sopivan kypsän simpukan. Pinta kuitenkin oli kivan rapsakka ja annos mauka. Pääruoaksi otin tuolloin Roslundin burgerin. Pihvin kypsyyden voi valita ja otin medium miinuksen. Mediumina se pöytään tuotiin, mutta harvoin ravintolassa saakaan haluamansa kypsyisen pihvin. Edelleen oltiin positiivisen puolella, etenkin kun bataattiranskalaiset oli tosi hyviä. Tästä ihastuneena tultiin kaveriporukalla syömään hieman myöhemmin. 

Noh, alkuruoat syötiin tuolloin rannassa, oltiin tuotu omat eväät. Pääruoalle mentiin ravintolaan ja kylläpä vähän nolotti kun olin tuota ravintolaa kehunut. Burgerilla mentiin taas ja ei tainnut yhdelläkään syöjistä olla pihvin kypsyys kohdillaan. Mun läpikypsä (ja palaneella sämpylällä varustettu) burgeri päätyi takaisin keittiöön ja kas, heilläpä ei ollutkaan enää tarvikkeita samaan. Siispä otin Vaakun oman Pulled Pork-burgerin. Fail... Kun olin juuri monena päivänä saaressa itse huolella savustellut kassleria ja keitellyt sille colasoosia, niin vetinen ja mauton liha ciabattan välissä ei paljon lämmittänyt. Eikä myöskään lötköiksi "paahdetut" perunat. 

No, sen verran jäi kiusaamaan, että päätin kokeilla kolmannen kerran. Ja vaikka listalla on vaikka ja mitä, myös oikein kivan näköisiä pizzoja, niin tämä burgeriasia nyt piti selvittää perusteellisesti. Mukana mulla oli kaksi pikkukriitikkoa. Nyt mentiin hieman helpommalla, eli kaikki kolme tilasi saman kypsyyden, medium miinus. Ja kyllä, sen me saimme. Kaikki kolme! Jospa sitten otetaan se pikkukriitikon näkemys asiasta? "4/5. Pihvin kypsyys hyvä, savupaprikamajoneesi ei hyvää, pihvin suola ja pippuri hukassa. Sä teet äiti pikkusen parempaa." Okei, ei paha, siis. Allekirjoitan pikkukriitikon näkemyksen, paitsi että mulle se majoneesi maistui. Ehkä kuitenkin vaan 3,5 / 5. 

No mikä nyt on lopputulema? Palvelu on aina ystävällistä. Niin tuurissa kuin ravintolassakin. Ravintola mainostaa itseään fun dining-paikkana ja ruokalista lupaa paljon. Jos nyt päätettäisiin, että edellisellä kerralla kokilla oli vaan kertakaikkisen paska päivä, niin mä sanoisin, että mikä jottei. Kuitenkin hintaluokka on sellainen, että se ehkä lupaisi vielä pikkuisen enemmän. Yritys on hyvä, mutta ihan ei mene maaliin asti. Ei huonokaan, ehkä kannattaisi vielä kokeilla jotain muuta kuin tuota hemmetin burgeria? Miljööstä lisäpisteitä roppakaupalla. Meidän poppoo meni vielä rannalle, lapset uimaan ja minä muuten vaan. Kierrettiin saarikin, sen kiertää puolessa tunnissa-tunnissa. Kaikkinensa tehtiin neljän tunnin reissu eikä kertaakaan tullut aika pitkäksi Pisteitä ravintolalle myös koiraystävällisyydestä, eli nelijalkaiset on tervetulleita terassille. Eli ehdottomasti jos Kotkaan tulee reissuun, niin kannattaa Varissaareen poiketa. Joko omilla eväillä tai sitten ravintolaan. Tai vaikka välimalli, ravintolasta saa myös pikkusuolaistakin. 

Tuhannen tuskan kahvila

Tässä on jo viikko tehty töitä, mutta palataanpa viikon taakse. Viimeisinä lomapäivinä kierreltiin lapsen kanssa lähiseutuja, sunnuntaina suuntana oli Loviisa. Kaupunki, jonka olen aina mieltänyt tunkkaiseksi, kuolevaksi pikkukaupungiksi. Nyt kuitenkin saatiin paikallisopas matkaan ja nähtiinkin Loviisasta ihan toisenlainen puoli. Ensimmäiseksi meidät vietiin Tuhannen tuskan kahvilaan.

Meillä oli pieni koiranpentunen mukana, joten terassi oli ehdoton edellytys kahvilalle. Sellainen tästä kahvilasta löytyikin. Ihana tallinpiha, jossa oli upea kukkaloisto ja veistoksia siellä täällä. Kaunista, kertakaikkiaan kaunista.

Konsepti oli vähän jännä. Ehkä sisällä olisi ollut listakin, mutta me (paikallisoppaan kerrottua, että näin kuuluu tehdä) istuttiin pöytään ja odotettiin tarjoilijaa. Tilasimme juomiksi kahvia, jääteetä ja vettä. Kahvia tuotiin pöytään kannullinen. Pieni, sievä kannullinen. Jos joku ikinä on miettinyt, että missä ihan oikeasti on käyttöä niille pienen pienille posliinikupeille, joille ei ikinä ole käyttöä, niin minäpä kerron. Niistä tarjoillaan kahvia kertakaikkisen upeassa kahvilassa vanhassa rakennuksessa, jonka historiaan kuuluu myös salakapakkana toimiminen. Maitonekkaa myöten kaikki oli niin kaunista. Aivan kuin nukkekodin kahvikutsut.

Me valitsimme makeita herkkuja, mutta kuulemani mukaan kahvilassa on tarjolla myös sunkkia eli suolaista munkkia. Me valitsimme voisilmäpullaa, sitruuna-rahkakakkua, mustikkaruukun ja raparperipiirakkaa. Kaikki olivat todella herkullisia ja erityisesti mustikkaruukku oli kuin pieni taideteos. Hintaluokka oli mielestäni kohtuullinen. Makeat herkut neljälle hengelle ja kahvi kahdelle sekä jäätee oli yhteensä n. 24 €. 

Uskokaa pois, ihmiset. Jo pelkästään tämä kahvila on hyvä syy poiketa moottoritieltä Loviisaan. Voi itku.

Kahvin jälkeen suunnattiin Laivasillalle, jossa oli varmasti keskimääräistä enemmän väkeä Small Ships Racen vuoksi. Siellä kuitenkin oli se kaiken alku. Eli syy, miksi valitsin Loviisan. Karamaloo, ihana pieni kauppa, jossa myydään afrikkalaisia mekkoja, tunikoja ja koruja.

Laivasillan jälkeen tie vei vielä Bongan linnaan, josta osa toimii Riitta Nelimarkan galleriana. Tämä se oli varsinainen hyvän mielen paikka. Väriä, paljon väriä. En osaa edes kuvailla tätä värin paljoutta. Bongan linna on kuitenkin ehdottomasti käymisen arvoinen paikka Loviisassa.

Katsokaa nyt. Kyllä murheet kaikkoaa.

Loviisassa on myös liuta pieniä sisustuskauppoja ja kauniita vanhoja taloja. Tuollahan saisi aikaa kulumaan paljonkin ihan vain kiertelemällä pikku putiikkeja. Kuitenkin jos miettii, pysähtyäkö Loviisaan niin sanoisin, että kyllä, pysähtykää. Parin-kolmen tunnin pysähdys riittää hyvin herkutteluhetkeen Tuhannen tuskan kahvilassa ja väriloiston ihmettelyyn Bongan linnassa.

Ravintola Maya Bar & Grill

Viime keväänä havaitsimme, että Cats tulee Hartwall-areenalle. Liput ostettiin välittömästi. Lähtijöiksi muotoutui lopulta kuuden naisen seurue. Samainen seurue arvostaa ruokaa, aina silloin tällöin syödään yhdessä, milloin milläkin teemalla. Siispä perjantai-illan Catsin jälkeen majoituimme hotelliin ja lauantai oli varattu humputtelulle. Eli shoppailulle, ravintoloille, sellaiselle. No käytännössä shoppailut rajoittui lähes täysin siihen, että jokainen kiikutti kotikonnuille purkillisen suolaa. Kyllä, ihan isolta kirkolta asti käytiin suolamme hakemassa. Sentään pikkuisen parempaa suolaa eli suolankukkaa. Käytiin myös katsomassa Helsexinki-näyttely. Melkomoisen ajatuksia herättävä ja ahdistavakin, miten suvaitsemattomassa maailmassa vieläkin elämme.

No mutta ruokaan. Jo kaaauan aikaa sitten olisimme suht samalla porukalla halunneet syömään Maya Bar & Grilliin. Kas kun churroja teki mieli. He eivät viikonloppuiltaan varauksia ottaneet, joten sillä kertaa jäi syömättä. Nyt lauantailounas kuulosti siltä, että mennään kokeilemaan. Mä olen pari kertaa aiemmin Mayassa käynyt. Olen kerran tainnut syödä siellä pääruoan, mutta paljon enemmän mua houkuttelee heidän pikku alkuruokansa. Niin nytkin. Otin kolme alkuruokaa, joista Nachos a la Maya on oikeastaan jaettavaksi, mutta kaksi minidillaa ja yksi jaettava alkuruoka oli ihan passeli annos. Ähky tuli.

Nachos a la maya on siis rapeita vehnätortillalastuja, tomaattisalsaa, salsa verdeä  ja guacamolea. Tykkään näistä kovasti. Olen ennenkin syönyt tämän annoksen ja siihen on syynsä, että tilaan sen aina uudestaan. Lastut on mukavan rapeita ja itse tehdyn makuisia. Kastikkeetkin hyviä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Nachos a la Maya

Toisena annoksena söin Tostada de salmonin. Rapea (ehkä hieman liian öljyinen) minikokoinen 

maissitortilla, savulohta, habanerocremefraichea ja marinoitua punasipulia. Ihan hyvä, mutta melko sellainen perus. Tällaisen voisi kuvitella saavansa Amarillostakin. 

Tostada de salmon 

Viimeisemä mutta ei vähäisimpänä Pancita de cerdo. Ylikypsää porsaanniskaa ja habanerocremefraichea. Lisäksi jotain ihanan savuista kastiketta. Annokset miellytti mun visuaalista silmääni ja tämä viimeinen oli niin makuja täynnä olematta kuitenkaan sekava. Aivan ihana. 

Pancita de cerdo

Muut ruokailijat söivät miekkakalaa,

Pescado blanco

grillattua kanaa ja bataattiranskiksia

 Pollo chimchurro 

naudanlihafajitas

Fajitas filete de res

ja kanatortillaa.

Tortitza pechuga de pollo

Näistä muut olivat oikein hyviä, mutta naudanlihafajitas ei oikein lämmittänyt. Kastikkeet olivat mainion makuisia ja miekkakalan kvinoa ja kookoskastike herkullisia. Maut olivat hieman tulisiakin olematta silti pistäviä. Lämpimän tulisia. Kokonaisuus sai meidät siirtämään seuraavan syödään yhdessä-päivällisen teeman kotoisen Suomen joulupöydästä jonnekin Väli-Amerikkaan.

Jälkkäriäkin piti saada. Itse otin Frozen mango-drinkin. Mitään frozenia siinä ei ollut, mutta oikein kiva, joskin hyvin makea päätös aterialle.

Frozen mango

No entäs sitten ne paljon odotetut churrot? Kaksi meistä tilasi annoksen jaettavaksi. Churrot olivat melkomoisia mötköjä. Ja melkomoinen pettymys. Ekojen churrojen jälkeen kysyimme tarjoilijalta, onko ehkä käynyt pikku mokanen ja churrot ovat jääneet raaoiksi. Annos palautettiin keittiöön, jossa kokki tutki tilanteen. Eivät olleet raakoja. "Meidän churrot on tällaisia. Mutta tuon niitä pari lisää kun tästä annoksesta meni yksi kun kokki kokeili sen kypsyyden." Ahaa, lisää mössöchurroja tiedossa. Joo, churrojen rakenne muistutti puoliraakaa pullaa. Mikä tietty on aivan ihanaa pullassa (kyllä, rakastan puoliraakaa pullaa), mutta churroissa se vaan ei toiminut. Lisäksi taikina oli mautonta. Samoin suklaadippi. Vetistä. Hedelmät näyttivät nätiltä, mutta karambola toi makunystyröille elämyksen, jota en ole toviin maistanutkaan. Se maistui proviantille. Asiaa tuntemattomille, proviantin maku on vähän sama kuin jos joku maistuu "jääkaapille", kuten lapseni asian esittää. Sellainen makuja imaissut, kylmiön maku, jota ei voi tarkkaan sanoilla kuvata. Missään tapauksessa makuelämys ei ole positiivinen kuitenkaan. 

Churros social 

Entä miljöö ja palvelu? Ympäristö on ihan kiva. Teeman mukainen joskin hälyinen. Palvelu sitten? Toimi ihan mukavasti siihen asti, kunnes kyseenalaistimme churrojen kypsyyden. Ihan kuin tarjoilija olisi ottanut henkilökohtaisena loukkauksena sen, että heidän churrojensa rakenne ei vastannut meidän toiveitamme. Vielä kun kehtasimme laskut jo tilattuamme vessareissujen takia vaihtaa paikkoja keskenämme, tarjoilija hyvin tympeään sävyyn tivasi, että pitääkö hänen nyt sitten avata laskut uudestaan, se vie kyllä sitten aikaa. Ihan minulle ei auennut, miksi laskut olisi pitänyt avata uudestaan kun kuitenkin istuimme kuin tatit aloillamme siihen asti kunnes hän lähti laskuja tekemään ja sanoimme, että me kyllä tiedetään kuka söi ja mitä. Kuitenkin, churrot oli laskutettu vääriltä henkilöiltä. Pahoittelua ei churrocasesta tullut, vaikka toki itsekin tajusimme, että annoksessa ei kai ollut proviantinmakuista karambolaa lukuunottamatta vikaa, ei vain ollut meidän makuumme. Mutta ei nyt mennyt ihan putkeen tarjoilijalla. Hän kyllä yritti hymyillä, mutta selkeä ketutus loisti kilometrin päähän.

Alku- ja pääruoat oli pääsääntöisesti hyviä ja sai mut haluamaan lisää Väli-Amerikan makuja. Maut olivat selkeitä ja hyviä. Inspiroivia, kertakaikkiaan. Churrot oli pettymys ja tarjoilija aivan pihalla asiakaspalvelusta, mutta ehkä kuitenkin kriittinen seurueemme jäi plussan puolelle. Jos tykkää Amarillo-henkisestä sapuskasta, joka kuitenkaan ei ole lautaselle roiskaistu mättö, jossa kaikki annoksen maistuu samalta, niin kyllä voin Mayaa suositella.

Ahvenanmaan kahviloita

Olen nyt tässä kirjoitellut ruoanlaiton ihanuudesta, nyt kun mulla taas on keittiö. Kunhan joskus tavarat löytävät paikkansa, näytän teille keittiönkin. Laitetaanpa kuitenkin vielä pikku kahvilafiilistelyt Ahvenanmaan-reissulta.

Muutaman päivän Ahvenanmaanreissun aikana koluttiin muutama kahvilakin. Ahvenanmaahan on matkakohteena ihan mahtava. Välimatkat pääsaarella on lyhyitä, maisemat on kauniita ja kyllä, hyvää ruokaa riittää. Meillä kun lähdetään matkaan, mä vietän hyvän tovin googlettamassa ravintoloita, selailemassa Trip Advisorin opastusta, lukemassa blogeja ja fiilistelemässä menuja. Me oltiin reissussa autolla, joten liikkuminen oli helppoakin helpompaa.

Yksi retkikohde oli Geta. Ahvenanmaan korkein "vuori", n puolen tunnin ajomatkan päässä Maarianhaminasta. Tätä oli etukäteen fiilistellyt, siellä kun on luontopolkuja ja luolastoja, joihin voi cityeräjormakin mennä tutustumaan. No, tällä kertaa mä ja mun paketoitu jalkani jäätiin parkkiin kalliolle lueskelemaan, mutta puoliso ja lapsi kävivät kävelemässä peikkoluontopolun. Eivät kuulemma nähneet kylläkään peikkoja. Lieneekö sitten huijausta, jolla koitetaan hyväuskoisia turisteja houkutella poluille. Mäellä oli myös minigolfia, mutta me tyydyttiin kahvilan anteihin. Ihan oikeasti oltiin niin possuja, ettei tätä saanut edes kuvattua lautasilla. 

Otettiin kaikille limsat, jaettavaksi ihan tolkuttoman iso brie-metvurstisämpylä, kaksi palaa ahvenanmaan pannukakkua (love it) ja yksi pala porkkanakakkua, jossa oli ihana, varmaan liki 2 cm paksu kerros kuorrutetta! Nam. Hintaa tälle satsille tuli jonkun verran alle 30 €. Sämpylä oli hyvä ja tosiaan holtittoman iso. Kolme henkeä sai siitä varsin hyvin suolaisentarpeen täytettyä. Pannari oli harmillisesti kuorrutettu luumuhillolla. Eih, en pidä luumuhillosta. Porkkanakakku oli ihana, aivan ihana. Ahvenanmaan pannarin suosittelen syömään muualla, mutta noin muuten ihan kelpo kahvipaikka, näköalat ainakin oli huikeat. 

Maarianhaminassa on myös oivallinen jäätelöbaari, Gelateria Anna & Aldo. Jädebaari on hieman sivussa keskustasta, osoitteessa Godbyntie 21. Tullessamme Maarianhaminaan Godbyn suunnalta ajoimme teollisuusalueen läpi, pikkuisen ihmeteltiin, että missä ihmeessä täällä on jäätelöbaari. Melko jemmassa se onkin. Paikka on hieman nuhjuinen, mutta voi jestas, mitkä jädet! Pöydissä on ruokalistat. Lapsi alkoi katsella listaa ja puoliso siihen, että älä nyt niitä katsele, siinä on spagettiannoksia. Paitsi että ne spagettiannokset olikin jäätelöä, jossa spagetti oli eräänlaisen lävikön läpi puserrettua jäätelöä! Hieman jäi kaivelemaan, että jädespagetti jäi maistamatta. Puoliso ja lapsi otti ihan tolkuttoman isot jäätelöannokset, mä nautin tylsästi muutaman pallon eri makuja. Jäätelöt oli herkullisia, todellakin aitoa italialaista jäätelöä. 

Sitten vielä Maarianhaminan keskustasta, kauppagalleria Sittkoffista löytyy ravintola Sittkoffska Gården. Ravintola on viehättävä. Erikoinen ja hauska. Me nautimme vain kahvilan puolesta, mutta tarjolla on myös ruokaa. Söimme pari sämpylää, jotka oli yksinkertaisuudessaan hyviä.

 Mua houkutteli syntisen näköinen raakakakku. Ihan hävyttömän näköinen. No eihän se niin hävytön ollut kuin ulkonäkö uhkasi, mutta hyvä kuitenkin. Maku toi mieleen jonkun lapsuuden maun, en vaan millään keksi, mikä se oli. Patukkamuodossa sitä kuitenkin syötiin.

Mutta sitten. Se lapsen valitsema munkki. Se oli sellainen rapea, ihanan rasvainen olematta tunkkainen ja niin kertakaikkisen sokerikuorrutettu. The Munkki. Täydellinen. 

Kaikkinensa pari sämpylää, raakakakku, munkki, kahvi ja limu kustansivat jonkun verran yli parikymppiä. 

Galleria Sittkoffissa on myös ihan tolkuttoman ihana keittiötarvikeliike Fyndet Kök & Trivsel. Ihanien viinilasien ja muiden astioiden alkulähde. 

Tällaiset kahvilavisiitit tällä kertaa. Ei hullumpaa, ei ollenkaan hullumpaa. 

Ravintola Indigo, Maarianhamina

Iltana eräänä Maarianhaminassa halusimme illalla syömään. Jotain rentoa, jotain mukavaa. Olin aiemmin käynyt syömässä ravintola Indigossa ja pidin heidän burgeristaan. Sinne siis. Hieman kylmäsi, kun netin perusteella näytti, että burgeria on vain kesämenussa, joka tarjoillaan terassilla. Jaa että terassilla? No täällä sataa vettä ja on ihan helkkarin kylmä, että tuota... No, rohkeasti kuitenkin päätettiin mennä paikalle.

Menimme ensin ravintolan puolella ja kun kysyin kesämenusta, meidät passitettiin sinne terdelle. Luulen, että ilmeeni kertoi ihan riittävästi, kun tarjoilija lohdutti, että se terassi on katettu ja siellä on lämpölamput, siellä on ihan mukavaa! No näin olikin. Listat tuotiin pöytään nopeasti, vaikka ei meidän porukalla tarvinnut oikeastaan edes listaa katsoa. Mulle ja miehelle burgerit ja lapsi nyt syö tartarpihvin, jos sellaista vaan on tarjolla. Tartarpihviä oli itse asiassa tarjolla kahdessa koossa, joista lapsi valitsi isomman, 120 g pihvin. 

Aloitetaan kuitenkin burgereista. Olin aiemmin syönyt ravintolassa saman annoksen ja odotukset oli korkealla. Listan mukaan pihvi tarjotaan mediumina, mutta nyt oli kyllä pihvi livahtanut miltei läpikypsäksi. Raa'an pihvin ystävälle tämä oli rehellisesti sanottuna pettymys. Jälleen kerran nälkä vei voiton enkä alkanut pihvin kypsyydestä valittamaan, kunhan perisuomalaisen tyhmään tapaan jurputan sitten asiasta netissä. Muutenkin annos oli koottu melkoisen erikoisen näköiseksi, vihreää ja punaista olisi saanut olla enemmän ja karamellisoitu sipulikin oli jotenkin lötsähtänyttä. Ihan ok burgeri, mutta aiemman kokemuksen perusteella odotin parempaa. Melkomoinen tötterö. 

Tartarpihvi sen sijaan oli herkullinen. Tai no, mä en juurikaan saanut pihviä maistaa, mutta lisukkeita kyllä. Miinuksena pöydässä olevat suola- ja pippurisirottimet olivat hauskan näköiset, mutta pirun epäkäytännölliset kun pippuria sitten helposti holahti melko reippaasti. Tartar tarjoiltiin piparjuuri- ja tryffelimoussen ja vihreän salaatin kanssa. Mousse oli herkullista, ehkä piparjuuri olisi saanut olla voimakkaampi. Liha... noh, siitä en päässyt käsitykseen, lapseni on hyvin tarkka raaoista lihanpalasistaan, hän syö ne mieluusti itse. Mutta ei se varmasti pahaa ollut, kun se hävisi. Pientä kritiikkiä minikulinaristi antoi siitä, että liha oli myllyn läpi jauhettu, kun "äiti silppuaa lihan itse". Annos oli nätti. 

Kesäterassi oli rennon illanvieton ja ruokailun paikka. Kaksi burgeria, iso tartar ja miehen limsa köyhdyttivät lompakkoa n. 55 euron verran. Annoksista tartar oli selvästi parempi, mutta ei burgerkaan huono ollut. 

Ravintola Smakbyn, Kastelholm

Päivän retki suuntautui Kastelholman linnaan ja vankilamuseoon. Enpä osaa tällä kertaa tarkemmin sanoa linnasta retkikohteena, koska itse en sitä juurikaan kierrellyt. Roikuin muiden matkassa, välillä jäin jonnekin parkkiin istuskelemaan ja odottelemaan. Könkkäjalka retkeilee.

No, yksi syy miksi halusin juuri Kastelholmaan oli tietysti vieressä oleva Smakbyn.. Michael Björklundin ravintola, puoti ja tislaamo. Kun astuimme vesisateesta sisään ravintolaan, ensimmäinen ajatus oli kääntyä ympäri. Jono oli piiiitkä. Koko aulan halki. Mutta hei paskat, mä halusin tähän ravintolaan, mä syön tässä ravintolassa. Reilut parikymmentä minuuttia jonotettiin, kunnes meidät ohjattiin pöytään. Erikoista oli se, että missään vaiheessa meiltä ei kysytty juomatilauksia. Ei sillä, vettä oltaisiin juotu kuitenkin, mutta olihan tuo vähän erikoista. Ravintola oli tupaten täynnä. Täynnä, täynnä ja täynnä. Tarjoilijat juoksivat pää kolmantena jalkana, mutta yhden yhtä kertaa ei hymy kadonnut huulilta ja moneen kertaan pahoiteltiin palvelun hitautta. 

Päivän lounas olisi ollut pyttipannua, mutta me valitsimme annoksemme Bakfickan-bistromenuusta. Puolisolle lihapullia ja perunamuusia, lapselle puolikas annos fish and chipsiä, jossa fish oli simppua. Ahvenanmaalla tuntuu joka ravintolassa olevan tarjolla metsästäjänleipä, joten päätin ottaa harppauksen 80-luvulle ja syödä sellaisen. 

Alkuun tuotiin näkkileipää ja erittäin herkullista, hedelmäistä mallasleipää. Hedelmäleipä oli täydellisen mehevää ja herkullista, joskin hieman hajoavaista sorttia. Pöytiin tarjoiltiin myös pienet alkusalaatit. Ne syötyämme tarjoilija tuli pahoittelemaan pääruoan valmistuksen kestämistä ja kysyi, haluammeko ehkä lisää salaattia tai leipää odotellessamme. Ei kiitos, mutta pisteet kysymisestä. 

No pääruokaan sitten. Aloitetaanpa minun leivästäni. Annos ei ollut järin kaunis, sienikastikkeen väri nyt vaan ei hurmaa. Entä maku sitten? Sienikastike oli aivan tolkuttoman hyvää. Ihanan voimakas, umaminen sienen maku ja erinomaisesti paistettu liha. Salaatti toi raikkautta annokseen ja senkin raaka-aineet oli tuoreita ja raikkaita. Aivan jotain muuta kuin se mielikuva 80-luvun metsästäjänleivästä. Retroa, mutta hyvällä tavalla. 

Entäs sitten puolison lihapulla-annos? Annos näytti niin kotiruoalta kuin voi näyttää. Kotiruokaa rakastava puolisoni tykkäsi kovasti, mutta isona miinuksena annos oli haalea. Maku kohdillaan, mutta lämpötila väärä. 

Ipanan simppua ja sipsiä oli hyvä. Kastike ei ollut hänen makuunsa ja ranskalaiset vaikuttivat epäilyttävästi pakasteranskalaisilta, mutta voi jestas sitä kalaa. Se oli herkullista. Rapeaa, maukasta, melko voimakkaasti, mutta pehmeästi kalan makuista. Sanon tämän siksi, että usein nuo fish and chips-annosten kalat tuppaavat olemaan melko mauttomia. Mutta tämä oli kyllä kaikkiaan herkullista. Niin, ja tämä oli olevinaan puolikas annos...

Ulkonäöllä annokset eivät koreilleet, mutta tämä oli juuri sitä ruokaa, mitä lähdettiin hakemaankin. Kotiruoka +. Simppeliä, mutta pikkuisen paremmin tehtyä. Ihanaa. Pikkuisen järkytyin, kun lähtiessämme huomasin, että yhteen pöytään kannettiin annosta nakkeja ja ranskalaisia. Whhyyyyyy? Miksi oi miksi tällainen ravintola tarjoaa nakkeja ja ranskalaisia? Miksi? Eieieieiei!! 

Huolimatta haaleasta annoksesta ja pitkästä odottelusta kokemus jäi selkeästi plussan puolelle. Simppeliä, vähän parempaa kotiruokaa. Lounaaseen kuului myös kahvi tai tee, hintaa kolmen hengen lounaalle tuli 42,50 (yksi annoksista puolikas). Samoissa tiloissa toimii myös tislaamo, puoti ja keramiikkapaja, joten kun vatsat oli täynnä, jäimme vielä hetkeksi ihmettelemään niitä. 

Päivällistä havittelevalle lista näytti myös herkulliselta. Siinä oltiin jo kaukana kotiruokafiiliksestä, mutta lähiruokaa ja hyviä raaka-aineita haluavalle varmasti erinomainen valinta. Tykästyin tähän ruoka-ajatteluun suuresti. 

Ravintola Cikada, Maarianhamina

Kun laiva tulee Maarianhaminaan kahden aikaan ja syötynä on vain aamiainen, alkaa nälkä olla jo melkoinen. Maarianhaminan reissuun lapsi valitsi hotellin tasan yhden asian perusteella; siinä on uima-allas. No, mikäs siinä. Hotellin edullinen hinta houkutteli minuakin, joten hotellimme matkalla on Cikada. No, laivalta paineltiin suoraan hotelliin, joka sijaitsee aivan Viikkarin terminaalin lähellä, vastapäätä merimuseota. Kuten sanoin, nälkä alkoi olla huutava, joten päädyttiin helppoon ratkaisuun ja hotellin ravintolaan. 

Tarjolla oli lounasta kello 17 asti, mikä hieman hämmensi. Ravintolan sisustus ja yleisilme oli samanlainen kuin hotellin muutenkin eli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta kuitenkin siisti. Menimme ravintolaan hieman katselemaan ja ihmettelemään, että mitenkäs tämä nyt meneekään. Kysyimme tiskin takana olevalta tarjoilijalta menua ja siinä sitten hetken olikin säätöä, kun lounasmenua ei löytynyt, mutta keittiön puolelta huudeltiin, mitä on tarjolla. Minä valitsin burgerin juustolla ja pekonilla, puoliso otti  fish and chips ja lapselle otettiin lastenlistalta burgeri. Puoliso otti juomaksi Stallhagenin oluen ja minä ja jälkikasvu joimme vettä. Loppusumma oli 40 €. 

Ruoat tuli pöytään todella nopeasti, ei varmasti kymmentä minuuttia odotettu. Burgerisämpylä oli hyvä, pihvi oli hyvä vaikka ehkä aavistuksen verran liian suolainen, burgerissa oli hyvät salaatit. Ranskalaiset oli perussettiä, tarjolla olleessa majoneesissa oli joku jännä maku, joka ei ihan mun makunystyröihini osunut. Burgerissa ollut pekoni oli todella voimakkaasti savun makuinen. Puoliso, joka pekonista tykkää, piti tästä kovasti. Hassua oli se, että mun ja lapsen annokset oli pekonia lukuunottamatta täsmälleen samanlaiset ja silmämääräisesti samankokoisetkin. Aikuisten annoksen pekoni teki burgerista kolme euroa kalliimman. 

Fish and chips oli ilmeisesti turskaa. Puolison lausunnon mukaan hyvää sellaista. Maistoin kalaa ja kastiketta, kastike kyllä olikin oikein mainiota. Kala oli mielestäni ihan ok, ei maatamullistavaa, mutta ihan syötävää. 

Kahvi ei lounaaseen kuulunut. Kokonaisuutena lounas oli ihan hyvä. Hieman kasari, kuten koko hotelli. Yhtenä annoksena olisi muuten ollut metsästäjänleipä, jota olisi ihan nostalgiamielessä tehnyt mieli maistaa. Ei mitään ruokailoittelua, mutta ihan kelpo vatsantäytettä kuitenkin. Ihan kuten hotellikin, ei mikään ihmeellinen, mutta ajaa asiansa edulliseen hintaan. Ja uima-allas nyt tietty miellyttää jälkikasvua. 

Ravintola Juuri

Tässä on päässyt käymään sellainen asia, että mä olen siirtynyt viidennelle vuosikymmenelle. Tätä lähdettiin juhlistamaan Helsinkiin pienen porukan kanssa. Läheisiä ystäviä ja sisko puolisoineen. Pikkuisen meinasi mennä suunnitelmat pieleen kun kompuroin melkoisen perusteellisesti pari päivää ennen lähtöä, mutta sen verran rankka kevät ja alkukesä on ollut, että epäilin nääntyväni vitutukseen jos reissu peruuntuu. Siispä sillä asenteella matkaan, että tehdään mitä pystyy. Ohjelmassa oli pakohuonepeli (ihan tolkuttoman hauskaa, suosittelen ehdottomasti) ja Helsinki mereltä päin katsottuna. Kaunis, kaunis kaupunki. Illalla oli pöytä varattuna ravintola Juuresta. Olen käynyt siellä muutaman kerran ennenkin ja odotukset oli korkealla. Juuri tekee suomalaista ruokaa kauden raaka-aineista modernilla tyylillä.

Keittiö tervehti meitä porkkanavellillä (oliko se velliä..?) ja sellerillä. Juuri olimme pöydässä keskustelleet sellerin epämiellyttävyydestä raaka-aineena ja todenneet, että se on menneiden sukupolvien kosto meille. Hekin ovat sitä joutuneet syömään joten ovat laittaneet jälkikasvunsa kärsimään samasta. Noh, tässä annoksessa selleri oli paikallaan. Hyvää, suorastaan. Makeanpehmeänsamettisen porkkanan parina hieman kirpeä, rapea selleri oli ihana makupari. 

Valitsimme kolmen ruokalajin maistelumenun (48 €) ja itse otin myös siihen kuuluvan viinipaketin (33 €). Sen verran tiesimme, että alkuun tulee sapaslajitelma. Sapakset ovat suomalaisia tapaksia. Tykätköön mitä tykkää nimestä sapas, mutta annokset olivat ihania. Meidän pöytään tuotiin neljää eri sapasta, jokaista useampi annos jaettavaksi. 

Ensimmäisenä vuohenmaitoa ja punajuurta. Maut olivat mukavan pehmeät ja miellyttävät, vuohenmaidon maku oli mieto. 

Sitten kalaa. Anteeksi, en oikeasti muista mitä kaikkea tässä oli, mutta hyvää oli. Kalan kypsyys oli erinomainen ja tässä oli kiva yksityiskohta; marinoituja perunahelmiä. Mietoa, herkkää, hyvää. Ja kaunista. 

Lisää kalaa. Kalakroketti ja kastiketta. Rapea pinta, melko voimakkaan makuinen kala. Taas hyvää. Suttuinen kuva ei anna oikeutta annokselle. 

Sitten viimeinen sapas. Ja paras, tämä niin osui mun makuhermooni. Vuohta, possua ja paprikaa. Vuohimakkara oli ihanan lihaisa, rakenne oli täydellisen kiinteä. Paprikapyre oli mielettömän herkullista ja annoksen erilaiset tekstuurit toimivat täydellisesti. Maut oli melko voimakkaita, mutta itkettävän hyviä. Alkuruokiin paritettu punaviini toimi erityisesti tämän herkkupalan kanssa täydellisesti. 

Pääruoka oli sekin yllätys. Ihana sellainen. Kuhapuuroa ja paistettua kuhaa. Taas, kalan kypsyys oli täydellinen ja pinta ihanan rapea. Kuhapuuro oli hauska elementti ja miten ihana lisä annoksessa voi olla kurkku. Arkinen kurkku, joka ei ollut enää yhtään arkinen. Annos oli kaunis ja herkullinen. Annokselle paritettu valkoviini toimi hienosti myös ihmiselle, joka ei yleensä valkoviineille ei juuri lämpene. 

Jälkkäri sitten. Mansikkaa ja kauraa. Juustokakku, mansikkasorbettia, rapeaa kauraa. taas yhdistelmä erilaisia tekstuureja, mun suu kaipaa sellaista. Raikasta ja makeaa, täyteläistä. Jälkkäriviini oli ihana, maussa oli eksoottisia hedelmiä. Aivan erinomainen päätös herkulliselle aterialle. 

Palvelu oli erinomaisen ystävällistä. Sen jälkeen kun annoksia alkoi pöytään tulla, niitä tuli juuri sopivalla vauhdilla. Ainoana miinuksena se, että ennen kuin keittiön tervehdys ja leivät tuli pöytään, oli aikaa kulunut 45 min. Osalla herkuttelijoista alkoi jo olla niin nälkä, että sapaksista nauttiminen ei meinannut onnistua kun tosiaan, nälissään ei ehtinyt niin nauttia. Muuten tämä on niin täydellisen ihana ravintola. Rento, mutta tyylikäs. En vaan pysty ymmärtämään, miten ihmeessä kerta toisensa jälkeen näin yksinkertaisista raaka-aineista taiotaan tällaisia luomuksia. Kauniita, maistuvia, yllättäviä. 

Ilta päätettiin vielä lasillisilla hotelli Tornin terassilla. Oli ihmisen hyvä mennä tämän jälkeen nukkumaan. 

Ravintola Cru, Tallinna

Taas oli se aika vuodesta, kun töissä miettii, että millä jaksais vielä. No pienestä irtiotosta saa voimaa. Jos joku asia tapahtuu toista kertaa, sehän on jo perinne? Siispä olin kahden työkaverini kanssa perinteisellä kesäkuun Tallinnan-matkalla. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yöpyminen Helsingissä ja päiväretki Tallinnaan Eckerön Finlandialla. Suolaiset hotellihinnat muuttivat retkemme niin, että menimme jo sunnuntaina Tallinnaan ja maanantai-iltana takaisin. Plan A:han olisi kuulunut hotellihuoneessa nautiskellut herkkupalat iltasella, plan B toi mukanaan mahdollisuuden syödä hyvin Tallinnassa. Ravintolaksi valikoitui Cru. Muutamia vuosia sitten saanut blogeissakin hyviä arviointeja, Trip Advisor kehui, mutta ei kuitenkaan ole tämän päivän hip hip kaikki käy täällä!-paikka. Kokeillaanpa.

Pöytävaraus sujui helposti sähköpostitse. Ravintola sijaitsee kivasti melkein heti vanhan kaupungin portin sisäpuolella Viru-hotellilta päin tullessa. Sisäänkäynti on melko huomaamaton. Miljöö oli kaunis ja viihtyisä. Alkuun meille tuotiin korissa herkullista leipää. Tummassa leivässä oli ihanasti makeutta, hedelmiä ja pähkinää. Leivän kanssa tarjolla oli jotain, jonka me tulkitsimme vaahdotetuksi voiksi ja joka välittömästi sai minun kokeilijanaivoni raksuttamaan, minkä kaiken kanssa sitä voisikaan tarjoilla.

Otimme alkudrinkeiksi lasilliset kuohuvaa ja näillä mentiin alkuruoatkin. Olisin itse ehkä voinut haluta alkuruoan kanssa muutakin viiniä, mutta tarjoilija ei asiasta kysynyt ja tuumailin, että ehkäpä kuohuva menee alkuruoan kanssa hyvin. Tilasin alkuun villisikahyytelöä ja viiriäisenmunaa. Hyytelö oli hyvää, joskin lämpimämpänä maut olisi varmasti päässeet paremmin esiin. Annos oli kaunis, mutta siitä puuttui jotain. Hieman siinä oli sipulia ja marinoituja sieniä, mutta selkeästi annos olisi kaivannut enemmän hapokkuutta. Kaunista, ihan ok, mutta siitä puuttui se jokin, joka olisi nostanut sen ihan ok-tasolta hyväksi.

Reissukavereista toinen söi alkuun punajuuritartarin, jossa oli täysin sama ongelma kuin omassa annoksessani. Toinen söi kanttarellikeiton, joka taas oli se erinomainen. Ihanan kuohkea ja samettinen, pinnassa juustoa, joka toi keittoon rakennetta.

Pääruoaksi valitsin savustettua lammasta ja kaalia. Annos oli suussasulavan herkullinen. Grillattu tai paahdettu tai whatever kaali, mehevä, ei-villasukkamainen täydellisen savunmakuinen lammas ja perunapyre, jonka pinnalla oli jotain hyyyyvin mustaksi paahdettua... jotain. Ihanaa. Annoksen kanssa join kiltisti tarjoilijan suosittelemaa punaviiniä, joka oli makuuni oikein hyvää. Tämä oli hieno annos. Kekseliäisyyttä annokseen toi se musta hiiltynyt hippunen, maut olivat tasapainossa ja kaali, joka ei varsinaisesti kuulu suosikkiraaka-aineisiini, oli herkullista. Tällaista tultiin hakemaan.

Kavereista toinen otti kampasimpukoita hokkaidokurpitsalla ja omenalla. Ei annoksessa varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta ei se säväyttänytkään. Tässä kohtaa lienee syytä mainita, että sujuvasti maistelimme toistemme lautasilta ja kaikkien ruokailijoiden näkemykset annoksista olivat melko lailla samat. Kampasimpukat olivat pliisuja. Blaah.

Sitten se annos. Se The Annos, joka ehdottomasti tipautti tämän ravintolan Ei jatkoon-listalle. Ei, ei ja ei. Listalla luki: Cheese (Baked tart), lisäksi kasviksia ja kanttarellia. Mielikuvana oli joku ihana juustoinen kakku/piiras ja sieniä ja kasviksia. Pöytään tuotiin suurin piirtein pannulle sulatettu jumalattoman kokoinen juustoköntti ja epämääräisiä kasviksia, pari sientä. Ruokailija söi annoksesta ehkä kolmanneksen. Söisitkö itse tolkuttoman klöntin sulatettua juustoa? Tai no, tietynlaisen juustonhimon vallatessa saattaisin helposti syödäkin, mutta en ravintolassa, jolta odotan jotain hienoa. Juustoklöntti, hyvät lukijat:

No mitenkäs jälkkärit onnistui? Ne pelasti paljon. Listalla oli kaksikin kiinnostavaa annosta ja mehän päädyimme molempiin. Eli kaksi meistä valitsi bruleen pekonimarengilla. Eihän tuollaista voi olla maistamatta! Annos oli hyvä ja toi hymyn huulille. Ehkäpä hymy olisi ollut vieläkin leveämpi, jos tarjoilija olisi kysäissyt, mitä jälkkäriviiniä haluamme.

Yksi herkuttelija nautti ruisleipäjäätelöstä, joka annoksena oli nerokas. Maltaisen makea jäätelö, pohjalla jotain, ehkä rukiista murua tuomassa rakennetta. Suurta kekseliäisyyttä, juuri tällaisia annoksia tulimme etsimään.

Kokonaisuus sitten? Jos syöjä olisi valinnut alkuun kanttarellikeiton, pääruoaksi lampaan ja jälkkäriksi jomman kumman noista annoksista, hän varmasti poistuisi tyytyväisenä. Minä ainakin olisin poistunut. Ilman sitä karmaisevaa juustokönttiä olisin ehkä saattanut antaa ravintolalle vielä toisen mahdollisuuden huolimatta pienistä puutteista tarjoilussa (viinit, ne viinit!!). Ehkä. Kuitenkin kaksi kolmesta alkuruoka-annoksestakin oli korkeintaan kohtuullisia. Kauniita kyllä, mutta niistä puuttui juuri se wau-elementti, jota tuollaisesta ravintolasta menee etsimään. Juustoköntti tipautti kyllä ravintolan sille listalle, että enpä taida toiste mennä katsomaan, josko toisella kertaa olisi parempi onni. Omilla valinnoillani (villisikahyytelö, lammas, brulee, lasi skumppaa ja lasi punkkua) hintaa aterialle kertyi n. 50 €. Jos tarjoilija olisi hokannut kysyä, hän olisi helposti myynyt minulle vielä lasin viiniä alkuruoalle sekä toisen jälkkärille, jolloin hinta olisi kavunnut yli kuuden kympin. Tallinnan hinta-laatutasoon suhteutettuna sanoisin, että minunkin valinnoillani, kokonaisuutta katsellen, miinuksen puolelle jäi. En edes halua ajatella, mitä tuumaa hinta-laatusuhteesta juustoköntin eteensä saanut nainen.

Mutta ettei vallan negatiiviseksi mene, rutkasti sain ideoita omiin kokeiluihin. Ja reissu noin muuten? Juuri sitä mitä tarvittiin. Naurua, oleilua, kevyttä shoppailua, skumppaa. Mitä sitä ihminen kesäpäivältä muuta tarvii?