Vuohenjuusto-granaattiomenapizza

Oi kyllä. Kyllä, kyllä, kyllä. Täydellisen rasvainen, porsasmainen lomanaloitusherkku. Mistään resepteistä en ala nyt edes puhumaan. Ei pysty, maha niin täys pizzaa.

Sen verran sanon pannupizzan tekemisestä. Pannupizzan pystyy tehdä vallan mainiosti tavan pizzapohjasta. Idea tuli niin myöhään, ettei juuritaikinaa ehtinyt väkertää, joten ihan hiivalla kohotetulla taikinalla leivottiin. Mutta se pannupizza. Voi laittaa valurautapannun uuniin kuumenemaan samalla kun laittaa uunin päälle. Tai sitten voi tehdä niin kuin mä eli kun paistoin vuohenjuustot pannulla niin siitä vaan samalla laitoin kuumalle, rasvaiselle pannulle taikinan. Olin valmiiksi muotoillut sen suunnilleen pannun kokoiseksi ja siihen vaan pläts, pannulle ja painelin hieman muotoonsa.

Täytteet sitten. Tomaattikastiketta tämä yksilö ei ole nähnytkään vaan sen sijaan laitoin ranskankermaa. Reilusti suolattuja, paahdettuja pistaasipähkinöitä ja juustoraastetta ja pizza uuniin. Vuohenjuustot olin jo paistanut etukäteen ja juuri ennen kuin pizza oli valmis, lätkäisin ne vielä hetkeksi uuniin. Herkkupala pois uunista, päälle vielä rouhittua mustapippuria, granaattiomenansiemeniä, punaviini-balsamicosiirappia ja muutama basilikanlehti. Täydellistä. Kertakaikkiaan. 

Puolukkaa seitsemällä tapaa

No ei nyt ihan. Mutta seitsemän ruokalajia kuiteskin. Oltiin siis sovittu ystävien kanssa kunnon ruokaorgiat. Ja koska mä olen viime aikoina ollut kovasti ihastunut puolukkaan, päätin jakaa tätä suurta tunnettani muillekin. Mitäs siitä, vaikka vähän ennen syöminkejä kuulinkin, että kaikki ei tykkää puolukasta. Nyt saa luvan tykätä. Nih. Ruokalajeja piti alun perin olla kuusi, mutta meille tupsahti mukaan ylläripyllärijälkkäri. Meillä päin se tunnetaan nimellä "mätiä omenoita ja sinappikinuskia". Mutta siitä lisää tuonnempana... Aivan alkuun maistettiin puolukkalikööriä, jonka olin saanut joulupukilta. Likööri oli tehty viskistä, puolukoista ja sokerista ja oli kertakaikkisen herkullista!

Iso osa ruoista oli vanhoja tuttuja, osa ekan kerran viritelmiä. Ihan ekana tarjolla oli lihapullia hepan ulkofileestä ja lisukkeena paahdetulla valkosipulilla maustettua smetanaa ja rosmariini-puolukkasiirappia. Siirapeista löytyy lisää jutun juurta täällä. Heppa vaan yksinkertaisesti silputtiin veitsellä muhjuksi ja pyöriteltiin palleroisiksi. Palleroiset paistettiin reilussa voissa, samoin kuin lisänä ollut salottisipuli. Smetanan mausteena ollut valkosipuli oli oikeasti yksikyntistä valkosipulia, joka paahdettiin n. 200-asteisessa uunissa vartin verran. Ennen uuniin laittamista kuoreen tehdään viilto, muuten tulee siivoushommia valkosipulin räjähtäessä uuniin. Kokeiltu on, teidän ei tarvitse. Kahteen purkkiin smetanaa meni kolme yksikyntistä valkosipulia, vähän suolaa, mustapippuria ja pikkuisen hunajaa. Näitä sitten dippailtiin. Alun perin pulleroisia piti olla ihan vaan pari, mutta koska lihat Takaladolta tuoneen henkilön käsitys pikku määrästä lihaa poikkeaa mun käsityksestä pikku määrästä lihaa, tämä ruokalaji ei ollutkaan amuse bouche, vaan ihan kunnon alkuruoka-annos. Viininä tälle sekä seuraavalle karitsalle oli Cafe Culture Coffee Mocha. Maku oli jännän savuinen, ei ollenkaan huono. 

Seuraavaksi kokeiltiin kahvisavustettua karitsaa ja puolukkarisottoa. Pannusavustuksesta enemmän täällä, samoin puolukkarisotosta. Tällä kertaa kokeiltiin savustaa kokonaisilla kahvinpavuilla, savustusaika oli kuusi minuuttia, mutta savun maku jäi valitettavan miedoksi. Selvästi kokonaiset pavut vaatisi huomattavasti pidemmän savustusajan tai kovemman lämpötilan. Karitsan kypsyys oli kuitenkin erinomainen ja ihan vaikka itse sanonkin, risotto oli pirun hyvää. Lisänä vielä hillottuja kanttarelleja. Eli keitetään liemi, jossa on reilusti ruskeaa sokeria, vettä, mustapippuria, suolaa, kokonaisia neilikoita ja sipulia. Kanttarellit (tai mieluummin suppikset) sekaan ja purkkiin. Tämän kannattaa antaa tekeytyä ainakin pari päivää ennen herkuttelua. Mutta niin vaan tekee ruoka ihmeitä viinille, tämän annoksen kanssa samasta punkusta hävisi savuisuus. Mitäihmettä? 

Nooh, jatketaan porsastelua. Siirrytään sillijäätelöön. Sillijäätelön valmistuksesta lisää täällä. Juomana oli valkoviini, jonka nimeä en muista. Rieslingiä ja... jotain.  Onneksi mun ystävät syö ihan mitä mä niille keksin tarjota, vaikka sitten sillijädeä. Kala-allergikolle  jäätelön silli korvattiin kylmäsavuhepalla, mutta makumaailma toimi myös hepan kanssa oikein hyvin. Kyllä, santsasin. Enkä ees ollu ainoa. Eli joko noi ihmiset oli tosi tosi nälissään tai voidaan todeta, että sillijäätelö oli hyvää. 

No olisko sitten pääruoan aika? Ei, välissä puolukkasorbettia vodkalla. Sorbetin tekemisestä enemmän täällä, tosin tässä yksilössä oli selvästi enemmän valkuaisia. Maku ja rakennekin toi mieleen oikein kuohkeaksi vatkatun vispipuuron. Hupsoho, vodka vaan jotenkin hävisi jonnekin, sitä ei kyllä edes maun puolesta huomannut. Vaarallista... 

No nyt on pääruoka-aika. Prässättyä nautaa ja porkkana-palsternakkapyrettä. Tähän annokseen löytyy vinkit täältä, tosin porkkana-palsternakkapyreen voi ruskistettiin ensin. Voin ruskistaminen antaa aivan ihanan karamellimaisen maun pyreeseen. Liha olisi pitänyt muhjausvaiheessa puristella paremmin kuivaksi ja paistaa hieman kuumemmalla pannulla, nyt sen kanssa oli hieman hajoamisongelmia. Makuun se ei vaikuttanut ja tässä kohtaa taisi yhdellä sun toisella karata mopo käsistä santsaamisen kanssa. Punkkuna toimi iki-ihana, hinta-laatu-suhteeltaan erinomainen Garzon Tannat. The Ainoa Oikea viini pitkään haudutetulle lihalle. Täydellinen. 

No mutta, no mutta.... Täällä on kerrottu mun omenanhapattamiskokeilusta. Päivää ennen kekkereitä sain päähäni, että omputhan voisi paistaa nopeasti. Alun perin tämän piti olla lisuke karitsalle ja meinasin lisäksi sinappikinuskia. Juu, vaellellessani hehtaarihelvetti Prisman käytävillä tuosta vaan tupsahti mieleeni sinappisiirappi ja siitä se jalostui sinappikinuskiksi. Ja ei kun kotiin ja kokeilemaan. Maustoin siis itsetehdyn kinuskin sinappijauheella. Maku on... no en osaa selittää. En vaan osaa. Noh, kotona siis paistoin omenaa, laitoin kinuskia kaveriksi ja hieman paahtopaistia. Maistiainen. Puolison kanssa todettiin, että liha on tässä ihan turhake, tää on selkeä jälkkäri. Vanilijajäätelöä se huuteli, mutta nyt ei ollut tarjolla sitä vaan vaahdotettua ranskankermaa, johon oli sekoitettu sulatettua valkosuklaata. Tulin muuten huomanneeksi ja kokeilleeksi, että vaikka maitosuklaan voi vallan hyvin sulattaa mikrossa, valkosuklaa paloi. Että vesihaude on näköjään kova sana valkosuklaan kanssa, vai voinko syyttää kaverini mikroa? No joo, annoksessa oli siis paistettuja, hapatettuja omppuja, sinappikinuskia ja valkosuklaavaahtoa. Pari puolukkaakin kun se oli päivän teema. Annos tarjoiltiin pienestä lusikasta, koska oletin, että se on niin hirveää kuraa, ettei sitä kukaan paljoa syö. Nih. Vastoin odotuksia omput meni kaikki ja yksi sun toinen kävi kääppimässä lisää. Yksi sanoi ihastuneensa tähän täysin, mutta kyseisen henkilön kulinaristiset mieltymykset on jo aiemmin todettu kyseenalaisiksi, joten en ehkä ihan täysin vakuuttunut. Mutta omput katosi ja kinuskikin teki kauppansa, joten ei ne huonoja olleet. Ei alkuunkaan, aivan varmasti teen toistekin! Jälkkäriviinin alkon täti möi mulle mainostaen, että se on tehty jo lähes pilaantuneista rypäleistä. Mikäs sen sopivampaa mätien omppujen kanssa! Viini oli hyvää, mutta nyt taas ei pysty nimeä muistamaan...

Toisena jälkkärinä oli suklainen creme brulee, puolukkasorbetti ja valkosuklaavaahto ja annos kruunattiin tillillä. Brulee oli hieman turhan jämäkkä, koska olin tunkenut sinne niin paljon suklaata. Mutta toisaalta, voiko suklaata oikeasti olla liikaa? Tässä vaiheessa iltaa oli silkkaan syömiseen kulutettu aikaa kai liki viisi tuntia ja jos jollain jossain kohtaa olikin edes pienen pieni ajatuksen poikanen käydä ruoan jälkeen jossain yksillä, niin se kyllä katosi. Kyettiin siirtämään itsemme sohvalle ja se olikin sitten siinä. Ähkypähky börps ja örps. Mutta ruoka oli hyvää, sitä oli vähintäänkin riittävästi ja erinomaisen huono huumori toi taatusti naurun muodossa jokusen ikävuoden lisää. Kiitos ihanat ystävät, teidän kanssa on aina vaan niin hiton kivaa!

Rommia, rommia, rommia. Ja hummeria.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen kehittänyt mieliteon valmistaa hummeria. Koska itse olen örkkirajoittunut, päätin hyödyntää hummerinvalmistuksessa ystävääni. Meille tarjoutui vähän yllättäen mahdollisuus pitää ihan aikuisten kesken illanistujaiset ja kun mainitaan sana illanistujaiset, mä alan välittömästi suunnitella ruokia. Hummeria siis. Tai no, saman tien sitten kolmen ruokalajin setti, mitä sitä kursailemaan... Työnjaoksi sovittiin kaverille hummerin suolistaminen ja samppanjan avaaminen, mulle muu. Tosin meille kävin niin hassusti, ettei Alkossa myyty samppanjaa. Tai olisi kai myyty, mutta kun ystäväni oli mennyt ostoksille ja sanonut ruoan olevan hummeria, oli myyjä sanonut, että me ei haluta samppanjaa vaan me halutaan tällaista valkkaria.

Terkut vaan Sutelan Alkoon, olit harvinaisen oikeassa! No mutta asiaan.

Tästä lähdetiin. Olin etsinyt valmiiksi youtubesta opastusta hummerin kuorimiseen ja siis vau, sehän meni ku Strömsössä! Hummerimme tosin oli yksikätinen yksilö, mutta niiiin hienosti siitä saatiin lihat irti. Tai saatiin ja saatiin, mä en pystynyt edes kunnolla katsomaan koko operaatiota. 

Mä olin päättänyt liekittää tuon ja tehdä sille rommi-chili-voikastikkeen. Olin ensin keitellyt tummaa rommia ja chiliä, osan siitä otin talteen voikastiketta varten, osan keittelin jälkiruoalle ruskean sokerin kanssa siirapiksi. Voikastike oli... voikastike. Lopputulos oli kyllä oikein hyvä, mutta valmistus oli mallia "Oho, tänne vähän lorahti valkoviinietikkaa, no laitetaan lisää rommia, onkohan täällä tarpeeksi keltuaisia, voi ruma sana, tää ei sakene, eikusakenee...", eli ei siitä sen enempää. Rommia, valkoviinietikkaa, suolaa, ruskeaa sokeria, chiliä. Siinä mausteet. Rommi ja chili maistui mietoina, mutta oli kyllä hyvä kastike. Osa hummerista silputtiin, osa liekitettiin. Nopea paistaminen ja liekitys tummalla rommilla. 

Mutta mutta... mähän olin saanut päähäni tehdä surf'n turf-alkuruokaa. Joten hummeri sai kaverikseen pienen tartarpihvin hepan ulkofileestä. Lisukkeeksi salottisipulia, Myrttisen suolakurkkua, punajuurta ja paahdetulla valkosipulilla maustettua smetanaa. Pari isoa kapristakin ja tietysti mustapippuri ja suolankukka. Punajuuria ei raakana kaupassa ollut, joten oikaisin ja ostin säilykepunajuuria, jotka viipaloin ohuiksi ja marinoin hetken balsamicossa, ruokosokerissa ja mustapippurissa. 

Surf'n turf, olkaa hyvä:

Koska luvassa oli samppanjaa, olin tehnyt mangosorbettia, jonka ajattelin toimivan hyvin samppanjalorauksen kanssa välisorbettina. Paitsi ettei meillä ollutkaan samppanjaa. No, ei se mitään. Vaalea rommi ajaa saman asian. Sorbetti oli yksinkertaisesti puolijäistä mangoa soseutettuna, yksi valkuainen vaahdotettuna ja ruskeaa sokeria. Ja takas pakkaseen jäätymään.  En tehnyt tästä erityisen makeaa ja sellaisena toimi hyvin. 

Pääruokana oli ankkaa ja paistettua polentaa. Tein polentan jopa pussin ohjeen mukaan, paitsi maustoin vielä muskottipähkinällä ja reilulla määrällä parmesania. Laitoin polentan tekeytymään jääkaappiin ja paistoin siitä palaset annokseen. Paistaminen ei mennyt Strömsösti, en tiedä mikä menee pieleen mutta en vaan osaa. Ei tule rapeaa pintaa ei. Paistoin tän ankanrasvassa, samoin kuin salottisipulit. Ankka sitten. No, miedolla lämmöllä aloin paistaa nahkapuoli alaspäin, sitten kun rasva oli sulanut, käänsin. Maustaminen suolalla ja pippurilla. Olen joskus tehnyt uunissa valmiiksi, mutta pannullakin saa kyllä ankan paistettua sopivan raa'aksi. Nyt kyllä täytyy sanoa, että kun joskus olen irroittanut nahkan ensin, silpunnut sen ja paistanut nahkan erikseen rapeaksi, niin se vaan toimii paremmin. Mutta hyvä kypsyys, hyvä ankka. 

Kastikkeina oli kermainen kahvikastike. Eli vettä, pikakahvijauhetta, ripaus suolaa, mustapippuria ja ruskeaa sokeria. Reilusti kermaa ja koska rommi oli päivän teema, loraus tummaa rommia. Suurustus vaalealla maizenalla. Hyvää. Toisena kastikkeena puolukkakastike. Keitin puolukat ja survoin niistä siivilän läpi sen mitä irti lähti. Suolaa, pippuria, ruskeaa sokeria ja hieman rosmariinia. Tämän suurustin ruskealla maizenalla.  Ja muuten hei, kerrottakoon tässä vaiheessa, että maizenathan on sellaisia idioottivarmoja suurustajia, eikös? Ei voi mennä pieleen? Paitsi että voi. Juu, onnistuin saamaan kahvikastikkeen ensin paakkuiseksi. Superkokki asialla. No, mutta kyllä se siitä tokeni. 

Juomana oli tällainen herkku Tallinnasta. Olin tätä nautiskellut Dominicissa just ankan kanssa, joten tiesin sen toimivan. 

Viimeisenä muttei vähäisimpänä jälkkäri. Kaverini ehdotti kookospannacottaa, mutta mulle siitä juolahti mieleen creme brulee. Ihan koska rakastan sitä rapsakkaa sokerikuorta. Kookoscremebrulee it is, mutta hei... ei unohdeta rommia. Ajatuksena oli se mangosorbetti, chili-rommisiirappia ja kookoscreme brulee, mutta kun aloin miettiä kookosmaidon makua niin hei, sehän suorastaan huusi lorausta tummaa rommia. Ja saikin sen. Ja voi itku kun olikin hyvää. Noin suurin piirtein tässä oli pieni pahvitötsä kookoskermaa, n. 3 dl kuohukermaa, ruskeaa sokeria ja vaniljiasokeria. Ja sitä rommia. Nämä kuumensin kattilassa niin, että sokeri liukeni. Lisäksi viisi keltuaista, joiden rakenteen olin vatkannut rikki. Kermaseos vatkataan sekaan ja kaadetaan annosvuokiin. Vuoat syvälle uunipellille, pellille reilusti vettä ja koko komeus uuniin hieman reilu sataan asteeseen reilu tunniksi. Jäähdytys jääkaapissa, juuri ennen tarjoilua päälle ruskeaa sokeria ja pikku pikku liekinheittimellä sokerin sulattaminen. Tämän kai voi tehdä myös oikein kuumassa uunissa grillivastuksen alla hyvin nopeasti, ettei annos kuitenkaan kuumene. Lisukkeeksi mangosorbettia ja chilirommisiirappia. 

Ja mikähän tän aterian kruunasi? No se jälkkäriviini. Niin kertakaikkisen täydellistä. Että lisää terkkuja sinne Alkoon, ootte ihania! Tämänkin putelin toi kaverini tullessansa, kuulemma kun myyjälle kerrottiin jälkkärin sisältävän kookosta, hän ei ollut tarjonnut vaihtoehtoja. 

Ja siis oikeesti, tää oli niin hykerryttävän hyvä yhdistelmä. Sellainen hihityttävän hyvä. Niin loistava, että olisin jo suin päin rakastunut itseeni, ellen olisi minä. No, ehkä mä rakastuin vähän siihen Alkon myyjään. Ihanalle aterialle täydellinen päätös. 

Herkulliset illanistujaiset

Ystävien kanssa treffaaminen ihan ajan kanssa tuppaa venymään ja vanumaan. Nyt sitten jokunen viikko sitten lyötiin lukkoon päivämäärä, jolloin minä ja jälkikasvu siirretään itsemme ystävien luo yökyläilemään. Välimatka ei ole pitkä, mutta yökyläretket takaavat hyvät maailmanparannusmahdollisuudet sen jälkeen kun alamittaiset on tainnutettu unten maille.


Sovittiin, että mä hoidan ruokapuolen ja emännät hoitavat juomapuolen. Sopii. Alkuruoka toimi samalla lapsille iltapalana ja kun kysyin omalta lapseltani, että mitä hän toivoo, vastaus oli selkeä: piparjuurituorejuusto-kylmäsavuhepparullia. Hyvä, hyvä. Sopii vallan mainiosti. Takaladolta kylmäsavuheppaa ja Lidlistä Crefee-piparjuurituorejuustoa.

Viime viikolla tein prässättyä nautaa ja olin tätä iltaa varten kuutioinut lihaa hieman pakkaseen. Nyt tarjosin ankanrasvassa paistetut lihat ankanrasvassa kuullotetun, karamellisoidun salottisipulin, dijonsinapilla ja ruskealla sokerilla maustetun ranskankerman ja karpalohyytelön kanssa. Karpalohyytelöstä yritti tulla siirappia, mutta kuten puolukasta, myös tästä tuli hyytelöä. Liittynee marjojen happamuuteen. Ehkä. Mut hyytelön tein keittämällä ensin marjoja, siivilöin marjat ja survoin vielä marjoista siivilän läpi sen mitä irti lähti, lisäsin ruskeaa sokeria ja ripauksen suolaa ja keittelin siirapiksi, joka jäähtyessään muuttui hyytelöksi. Enemmän siirapeista löytyy täältä. Alkuruoalla oli vielä uunissa kuivattuja kirsikkatomaatteja. Helppoja ja hyviä. Tomaatit halkaistaan, asetellaan pellille leikkauspinta ylöspäin, maustetaan suolalla ja annetaan olla n. 80-asteisessa uunissa 3-4 tuntia. Otetaan uuni pois päältä ja jätetään vielä uuniin kuivahtamaan, kunnes uuni on jäähtynyt. Itse annoin olla yön yli. Lisäksi alkuruokien kanssa oli tarjolla patonkia ja tuorejuustoa. 

Välisorbetti sai hieman uuden muodon. Olin tehnyt lime-minttusorbettia, mutta unohtanut laittaa sen pakkaseen. Olin siis tehnyt limelientä. Sorbettiin tulee limen raastettua kuorta, limemehua (laitoin kolmen limen kuoret ja mehut, lisäksi vielä pullosta limemehua), vettä, ruskeaa sokeria ja tuoretta minttua. Mintun saa helposti pienittyä, kun jäähtynyttä lientä ottaa tilkan, laittaa sekaan mintunlehdet ja suristelee sen smoothiekoneella. Tämä sitten sekoitetaan muun liemen sekaan. Noh, sorbettimme melkein ehti jäätyä. Oltiin vähän suunniteltu proseccoa sen kaveriksi, mutta proseccoa ei ollutkaan ja ei se mitään kun eihän tämä ole vielä jäätynytkään. Sitten tulikin älynväläys, hitot proseccosta, onhan meillä vaaleaa rommia! Namnamnam! Petollinen herkku kyllä, mutta tiedän, miten nautin mojitoni ensi kesänä...

Pääruokana oli ankanrintaa ja punajuuririsottoa kahvikastikkeella. Olin ankanrinnasta poistanut nahat jo ennen alkuruokaa ja silpunnut nahan pieneksi ja paistanut rapeaksi muruksi. Aloitin paistamisen miedolla lämmöllä niin, että rasva irtosi hyvin. Paistelin aika pitkän aikaa, myöhemmin hieman kovemmalla lämmöllä niin, että nahka oli kullanruskeaa, rapeaa murua. Otin rasvat talteen ja myös jo alkuruokaa tehdessä kuullotin ankanrasvassa salottisipulia. Otin osan sipulista sivuun risottoa varten ja lopun maustoin suolalla ja ripauksella ruskeaa sokeria ja paistelin vielä hetken. Tästä sipulista osa meni alkuruokiin, osa pääruoan lisukkeeksi ihan sellaisenaan.


Ankanrinnat paistoin pannulla, ensin kuumemmalla pannulla pinta kiinni ja sen jälkeen miedompi lämpö, kunnes kypsyys oli medium miinus. Annoin lihan levätä hetken ennen viipalointia. Punajuuririsoton tein hieman uudella tapaa, vinkit poimin täältä. Olin raastanut punajuuren karkeaksi raasteeksi. Riisit laitoin kuumaan kasariin ilman öljyä ja paahdoin hetken. Valkkaria tilkka perään ja reilusti voita. Vatkasin mössöä vispilällä ja lisäilin viiniä ja voita. Mutta hupsoho. Missä kohtaa ankanrasvassa kuullotetut sipulit ja punajuuret pitikään lisätä? Noo, vaikka tässä kohtaa, ennen kuin siirryttiin kasvisliemen lisäilyyn. Vielä valkopippuria ja kun riisissä oli vielä suutuntumaa, reilusti parmesanraastetta. Hieman meni mun makuun ehkä ylikypsäksi, mutta olipahan kermaista. Huh.


Kahvikastike oli yksinkertaisuudessaan vettä, pikakahvijauhetta, paljon kuohukermaa, suolaa, mustapippuria, ripaus ruskeaa sokeria ja loraus brandyä. Tätä keittelin ehkä 10-15 minuuttia. Suurustin nyt maissijauhoilla kun yksi syöjistä on viljaton, mutta vehnäjauhoilla tai maizenalla toki onnistuu myös.


Annokseen koottiin herneenversoa vihreäksi, ankanrintaa, risottoa, kahvikastiketta, karamellisoitua sipulia, ruskistettua ankannahkaa, karpalohyytelöä ja pinjansiemeniä. Olin melkein vastaavan kokonaisuuden tehnyt aiemminkin, joten tässä mentiin vähän varman päälle. Ja sehän toimi.

Jälkkärikin oli aiemmin kokeiltu, ainakin pääosin. Eli vuohenjuustojäätelö. Tässä oli nyt kaksi purkkia kuohukermaa löysäksi vaahdotettuna, kaksi pikkupurkkia (vastaa varmaan puolikasta normikokoista purkkia) makeutettua kondensoitua maitoa ja 200 g pehmeää, kuoretonta vuohenjuustoa. Eli kerma vaahdoksi, sekaan kondensoitu maito ja vuohenjuusto ja vatkataan sileäksi. Massa rasiaan ja pakkaseen. Valmista on n. kuuden tunnin kuluttua.

Jäätelön lisukkeeksi jälkikasvu teki mantelikeksejä. Eli mantelijauhoja, sulaa voita ja ruskeaa sokeria mössöksi, joka muotoillaan kekseiksi ja paistetaan n. 200-asteisessa uunissa vajaa kymmenen minuuttia. Kotona olin tehnyt mansikka-balsamicosiirappia ja kyläpaikassa vielä tein chili-rommisiirapin. Lopulta juolahti mieleen ripotella päälle vielä suolankukkaa ja voi että! Se kyllä kruunasi herkullisen jälkkärin ja menee ehdottomasti hankintalistalle omaan kotiin! Aivan ihana mieto suola! 

Saattaa olla, että tämän jälkeen vielä nautittiin sorbetit...

Aamu oli ihana aloittaa brunssilla. Emäntä teki herkkuleivät, joissa oli uunissa paahdetulla leivällä juustoa, vuonankaalia, rapeaa pekonia, löysäksi keitettyä kananmunaa ja hollandaisekastiketta. Ihan kertakaikkisen herkullista! Tämä ei kylläkään enää ollut viljatonta, kuten edellisen illan herkut. 

Prässättyä naudanlihaa ja porkkana-palsternakkapyrettä

Päivän slow foodin valmistelu alkoi jo eilen. Joskus jossain söin tolkuttoman hyvää prässättyä possua ja halusin nyt prässättyä nautaa. Sen verran googletin, että ilmeisesti liha keitetään ylikypsäksi ja siihen sekoitetaan sulaa voita ja lopputulos laitetaan jääkaappiin painon alle. Okei, tästä se lähtee... 

Ostin naudan keittolihaa makuluulla. Oliskohan vajaa kilo ollut lihaa. Keitin sitä eilen seitsemän tuntia, mausteina mustapippuria, suolaa, valkosipulia ja pari laakerinlehteä. Liha oli lopulta ihan hajoavan kypsää. Revin lihan suikaleiksi, hieman pätkin säikeitä mutta en mitenkään isommin.  Sulatin pienen klöntin voita (oliskohan ollut n. 20-30 g tai vähän vähemmän. Tämän tarpeellisuudesta olin vähän skeptinen, mutta liha oli melko vähärasvaista ja hei... rasvaa ja lihaa, sen on oltava hyvää!) ja sekoitin lihan sekaan. Laitoin kulhon pohjalle muovikelmun, lihamössö kulhoon ja kelmun reunat päälle. Sitten etsittiin sopiva astia siihen päälle, sopiva tarkoittaa sellaista, että se hieman painoi lihaa kasaan, mutta peitti lihan (muutamaa milliä vaille) kokonaan. Painoksi laitoin pari siideriä ja olutta ja koko komeus jääkaappiin. 

Tänään sitten leikkasin lihan n. sentin paksuisiksi viipaleiksi. Lihaviipaleet paistoin pannulla voissa ja maustoin vielä suolalla ja pippurilla. Valmista! Ja helppoa ja vaikka olikin slow foodia, niin yhteensä aktiivinen valmistusaika ei varmasti ylitä kahtakymmentä minuuttia. 

Lisukkeeksi oli porkkana-palsternakkapyrettä. Taas. Eli porkkanaa ja palsternakkaa keitetään suolalla maustetussa vedessä pehmeäksi. Vesi kaadetaan pois, maustetaan ranskankermalla, voilla ripauksella valkopippuria ja tarvittaessa suolalla ja ruskealla sokerilla. Suristellaan sauvasekoittimella niin kauan, että koostumus on samettinen. 

Kastikkeena oli voikastike, jonka tekemisessä oikaisin. En alkanut tehdä sitä vesihauteessa. Eli kuullotin ensin salottisipuli voissa. Sitten kuivaa siideriä päälle, samoin mustapippuria. Keittelin kasaan niin, että nestettä oli enää tilkkanen. Siivilöin sipulit pois ja annoin jäähtyä. Vatkasin sekaan muutaman kananmunankeltuaisen ja aloin lämmittää hyvin miedolla lämmöllä samalla vatkaillen. Maustoin vielä rakuunalla, ruskealla sokerilla ja suolalla. Kun keltuaiset alkoivat olla kypsät, lisäsin sekaan vielä pikku hiljaa voita samalla vatkaten. Hieman kastike jäi löysäksi, en ihan malttanut kypsytellä enkä myöskään laittanut niin paljoa voita kuin kastike olisi vaatinut. Maku vaati vielä hieman happoa ja lorautin sekaan minitilkan valkoviinietikkaa. 

Ajatus sanoi, että kokonaisuus vaatii vielä vähän makeutta ja ylläri ylläri, ratkaisin asian siirapilla. Jääkaapissa oli granaattiomenasiirappia ja nyt täytyy kyllä sanoa, että tää kokonaisuus oli loistava. Jopa mies, jonka kommentit yleensä on luokkaa "joo... ihan hyvää..." kehui tätä ateriaa. Ja ipanakin kehui lihaa herkulliseksi ja pyysi säästämään sitä huomisellekin. Että näin. Taas tällainen syksyinen annos, tykkäsin tosi kovasti. Makeana ehkä voisi olla mieluummin puolukkasiirappi ja voikastikkeen rakenne ei ollut paras mahdollinen, mutta uusi kokeilu eli liha oli kyllä positiivinen ylläri!

Naudan poskea, puolukkaa ja palsternakka-porkkanapyrettä

Pakkasesta löytyi taas Takaladon herkkuja. Tällä kertaa naudan poskia. Naudan posket on ihana, pitkään haudutettava herkku. Olen valmistanut sitä hauduttamalla sekä tummassa oluessa ja siirapissa että punaviinissä ja yrteissä, kuten nyt. Jääkaapissa oli vajaa ruukku timjamia ja avattu pullo punkkua. Laitoin jo eilen posket uiskentelemaan punaviiniin, tänään aamupäivällä sitten paistoin niistä pinnan kiinni ja maustoin samalla suolalla ja mustapippurilla. Pilkoin isoiksi lohkareiksi sipulin ja paljon valkosipulia ja laittelin uunipataan. Seuraksi timjamit, punkkua ja posket sekä paistinpannun huuhtaisuliemi. Sitten kansi päälle ja uuniin. Ensin tunnin verran n. 200 asteessa, sitten hieman alle sataseen uuni ja vielä 6-7 tuntia hauduttelua. Liha on jotenkin raskaan oloista, mutta herkullista. 

Seuraksi sitten tein porkkana-palsternakkapyrettä. Eli porkkanaa ja palsternakkaa kypsäksi keitettynä. Keitinvedet kaadetaan pois, sekaan voita, ranskankermaa, suolaa ja valkopippuria. Sitten suristellaan sauvasekoittimella niin kauan, että pyre on samettisen pehmeää. 

Päätin, että tämä ruoka tarvitsee hiukkasen makeutta tasapainottamaan raskasta lihaa. Jääkaapissa oli vielä hieman puolukkaa ja siitä päätin keitellä siirapin. Keitin ensin puolukoita tovin, sitten survoin puolukat ja liemen siivilän läpi. Sekaan ruskeaa sokeria ja suolaa. Keittelin siirapiksi ja vielä siivilöin lopuksi.  Siirapista tuli tosi herkullista ja kaunista, kunnes.... Kun aloin kokoamaan annosta, se olikin jotain... hyytelöä. Hyytelöhköä. Jotain. Joku viisaampi voisi tietää, mitä ihmettä tuossa oikein tapahtui?? Ihan sama, hyytelöhkö oli hyvää. Odotan, että saan sitä iltasella vielä juustojen kanssa...

Lihan paistoliemestä meinasin keittää kastikkeen. Tulin sitten suurustaneeksi sitä hieman liikaa, joten laimensin tuotosta vielä punaviinillä ja ripauksen sokeriakin laitoin sekaan. Esteettistä se ei ollut ja omassa annoksessani koin sen hieman turhakkeeksi, mutta mies tykkäsi kovasti. 

Vielä vähän jotain. Ranskankermaa jäi yli, joten maustoin sen vahvalla sinapilla ja ripauksella sokeria. Vielä yksi kastike siis. Ja jotenkin mielessäni annos huusi sieniä. Siispä kuullottelin pitkään salottisipulia ja lopuksi lisäsin sekaan kanttarelleja (säilykepurkista, hyi mua...) ja maustoin suolalla. Valmiiseen annokseen laitoin vihreäksi vielä herneenversoja. 

Annoksestahan tuli ruma kuin mikä, mutta ei anneta sen haitata. Hyvin yksinkertaisia makuja. Aloin oikein miettiä annokseen käytettyjä mausteita. Sokeria, suolaa, mustapippuria, valkopippuria, timjamia, sipulia, valkosipulia ja sinappia. That's it. 

Heppapihvi ja polentaa

Kaikkihan lähti Ben&Jerry's One Sweet World-jäätelöstä. Ja siitä, että kyseiset jäätelöherkut oli K-supermarketeissa muhevassa tarjouksessa. Lähikaupassa ei juuri tuota kyseistä makua ollut joten jouduin suuntaamaan seuraavaan kauppaan. Ja kas, sielläpä oli myös polentaa, jonka parin viikon takaisen Tallinnan-reissun perusteella päätin ottaa kokeiltavien asioiden listalle. 

Noh, jäätelöä löytyi (ja on ihanaa), mutta pakkasessa alkoi tehdä tiukkaa tilan kanssa. Siispä sieltä piti poistaa paketti, jossa oli kaksi hepan ulkofilepihviä. Illallinen mulle ja jälkikasvulle, siis. Ja kun kerran sitä polentaa oli, niin piti sitäkin kokeilla. 

Heppa on helppo. Maukkaampaa kuin nauta (ja edullisempaa ja eettisempääkin, eli ei paha) ja yleensä myös mureampaa. Herkullista kertakaikkiaan. Heppa ei tarvii marinointia tai mitään, sen kun paistaa vaan, mausteeksi suolaa ja pippuria. Myös rosepippuri käy hepalle loistavasti. 

Polentan tein jo päivällä, maustoin salottisipulilla, mustapippurilla, suolalla ja parmesanilla. Heti kyllä aavistelin, että se jäi vähän löysäksi ja niin tosiaan kävi. Mutta eka kokeilu, kyllä se siitä. Polenta jääkaappiin odottamaan iltaa, nyt sitten otin siitä levyjä ja paistoin voissa. Herkullista, mutta tosiaan levyt meinasivat hajota kun puuro oli hieman liian löysää. Paremmin seuraavalla kerralla. 

Lisukkeeksi lapsi teki valkosipulilla, hunajalla ja timjamilla maustetun maustevoin ja lisäksi valutin annoksen päälle eilistä punaviini-timjamisiirappia. Vihreän virkaa annoksessa teki herneenversot. Yksinkertainen, mutta herkullinen kokonaisuus. 

Valkosipulista ankanrintaa, risottoa ja kahvikastiketta

Yksin kotona, mikäs siis sen sopivampi hetki kokeilla ruokajuttuja? Jos menee aivan pieleen, ainoa, joka asiasta kärsii, olen minä. Kovin tarkkaa mielikuvaa mulla ei ollut mitä haluan tehdä, siispä ajatuksia selkeyttämään Prismaan. Kotona oli vuohenjuustoa ja punajuurta, siinä ajatus. 

Mietin, että punajuuri-vuohenjuustorisotto ja lammas voisi olla hyvää, mutta lammasta ei löytynytkään. No, ei se mitään, ankanrintahan on hyvää. Haeskelin sille hieman erilaista toteutustapaa ja päätin, että täytän sen paahdetulla valkosipulilla ja timjamilla. Ateria alkoi muotoutua. 

Aluksi yllättäen siirappia. Keitin punaviinistä ja tuoreesta timjamista siirapin, timjamit poistin siirapin seasta. Eli punaviiniä, ruskeaa sokeria, ripaus suolaa ja reilusti timjamia. Keittelin kasaan siirapiksi. 

Ensiksi paahtamaan yksikyntinen valkosipuli. Note to myself, muista aina, aina, aina, tehdä valkosipulin kuoreen pieni viilto kun laitat sen uuniin paahtumaan. No, tulipahan pestyä uuni kun valkosipuloiseni sinne räjähti. Yllättävän iso sotku tulikin kun ottaa huomioon, että siitä jäi vielä syötävääkin. Ei tarvinnut kuoria, ei... Valkosipuli, tuore timjami ja suolaa huhmareessa muhjuksi. Halusin jotain uutta nahkasta. Mä jätän aina ankan nahkan syömättä, ei vaan putoa. Nyt otinkin sen jo valmiiksi irti, irtosi melkein kokonaan vaan vetämällä, hieman joutui teräväkärkisellä veitsellä avittamaan. Pilkoin nahkan pieniksi kuutioiksi ja laitoin valurautapannulle paistumaan miedolle lämmölle. Maustoin suolalla ja paistelin rapeaksi. Ankanrintaan leikkasin syvän viillon ja ujutin valkosipulimössön sisään. Kansi kiinni ja pannulle, paistamiseen käytin nahkasta sulanutta rasvaa. Mausteeksi vain suolaa ja mustapippuria. Tällä kertaa en käyttänyt uunissa lainkaan vaan paistelin pannulla niin, että kypsyys oli oikein hyvä medium. 

Risotto ei ihan ollut risottoa, koska riisiä oli niin vähän. Mössöä kuitenkin. Salottisipuli pieniksi, keitetty punajuuri raasteeksi. Kuullotin sipulin, punajuuren ja riisinjämät, maustoin valkopippurilla, mustapippurilla ja suolalla ja keittelin risotoksi valkoviinin ja kasvisliemen kanssa. Lopuksi sekaan reilusti kuoretonta vuohenjuustoa. 

Lopuksi vielä kahvikastike. Pikku tilkka hyyyvin vahvaa kahvia, kuohukermaa, suolaa, mustapippuria ja ruskeaa sokeria. Lopuksi suurustus vehnäjauhoilla. Myöhemmin vasta tajusin, että loraus konjakkiahan olisi sopinut tähän kuin nenä päähän. Annokseen päälle vielä pinjansiemeniä ja herneenversoja ja toki paistettua ankannahkaa. 

Kokonaisuutena oikein hyvä. Yllättävän hyvä. Kahvin toimivuudesta ankan kanssa olin skeptinen, mutta hyvin toimi. Ja tuo ankannahka! Aivan loistavaa, rapeaa rakennetta. 

Pysähdy, hyvä ihminen!

Jestas. Mulla on monta viikkoa ollut aikataulua aikataulun perään. Kiirekiirekiire, pitkät työpäivät, koko ajan jonnekin menossa. Viime viikonloppu tosin oli rentoilua parhaimmillaan, mutta toisenlaista. Mä tarviin kotiaikaa. Mielellään ihan yksin, puhumatta kenellekään. Rentoa puuhailua. No mikäs sen sopivampaa kuin kokkailu. Mä en ole kai muutamaan viikkoon juuri laittanut ruokaa, paitsi alkuviikosta tein yhtenä päivänä rapuburgeria. Oon ollut reissussa, syönyt ravintolassa (tai hakenut kaupasta sushia ja syönyt hotellilla) tai sit on puoliso hoitanut ruoanlaiton. Nyt mä halusin kokata. Ja rentoutua sen puuhan parissa.

Sushihimo on vaivannut jo monta päivää. Oikeasti en osaa tehdä nättejä ollenkaan. Enkä oo niinkään merilevän ystävä. Mut nyt halusin tehdä sellaisia, joissa ei oo levää, on surimia ja majoneesia ja seesaminsiemeniä. Huomaatteko, mulla on termitkin hallussa. Lapsonen halusi omat sushinsa kylmäsavulohella. Siispä sushiriisin keittoon, maustaminen mirinillä. Täytteiksi lapselle silputtua kylmäsavulohta ja kurkkua, mulle surimimössöä ja kurkkua. Surimimössöön ensin raastoin jäiset surimit (kuinka kätevää ja nopeaa), sitten sekaan majoneesia, vähän soijaa ja chiliä. Tehtiin palleroisia, mä kuorrutin omani seesaminsiemenillä. Lisukkeina soijaa, wasabia (ei oikeeta, tuota lähikaupan...) ja hillottua inkivääriä. Hillotun inkiväärin teen helposti suikaloimalla inkiväärin, sitten kattilaan seuraksi vähän vettä, soijaa, muutama kuivattu chili ja paaaljon sokeria. Keittelen niin kauan, kunnes liemi on siirappimaista. Tää on hyvää paitsi sushin, myös naudanlihan kaverina. Ja monen muun. Plussana yhteinen puuhastelu lapsen kanssa, kun palleroisia yhdessä pyöriteltiin. 

Huomenna onkin taas kiireisempi päivä, joten tänään oli hyvä tehdä huomiselle ruoka valmiiksi. Koska tänään on aikaa tehdä, päädyin ylikypsään kassleriin. Liha sai seurakseen valkosipulia, sipulia, inkiväärin jämät, chilisuolaa, mustapippuria ja puolison varastoista lainatun oluen. Uunissa sellaiset seitsemän tuntia miedolla lämmöllä. Itse herkuttelin tällä jo tänään päivällisellä. Lapselle ostin silakkafileitä. Kyllä, hän rakastaa paistettuja silakoita. Mielellään pyrstöllisiä, herkuin osuus on juurikin se rapsakka pyrstö. Tästä mä olen vähän eri mieltä... Noh, lapselle silakoita, mulle lihaa. Mitä lisukkeeksi? Kaupassa osui silmiin perunasuurimot. Jaa että mitkä? No enpäs yhtään tiiä. Mutta päätin tehdä niistä puuroa, kuten purkin kyljessä lukee. Maustaa puuron juustoraasteella ja paistaa joksikin.. noh. Mitä siitä nyt sitten sattuu tulemaan. Puurovaiheessa meinasi kyllä iskeä epäusko. Rakenne oli kuin mätiä ja... öh, siis mitä ihmettä tuo on? Noh, ei se mitään, annoin sen jäähtyä, mätin sekaan todella paljon juustoraastetta, mustapippuria, persiljaa ja ripauksen muskottipähkinää. Nohevampi olisi lisännyt yhden kananmunankin, niin tekele olisi ehkä pysynyt kasassa paistaessa. Mutta vastoin kaikkia odotuksia se oli ihan hyvän makuista (no hei, voissa paistettua juustoraastetta... ), mutta rakenne oli jotenkin vähän outo. Mätimäinen. Ihan kuin olisin syönyt kirkkaita mätipalleroita. Hyvin hämmentävä raaka-aine.  Mitäpä sitä muuta...

No jälkkäriä tietty. Mieliteko iski taas vuohenjuusto-kauralastujäätelöön. Sitä siis. Lapsoselle omansa ilman vuohenjuustoa. Lisukkeeksi keittelin chili-rommisiirappia ja myös puolijäistä mansikkasosetta. Kaveriksi lasillinen punaviiniä. Tää on ihanaa. Hyvin harvoin itse tehdessä onnistuu tällaisissa hykerryttävän hyvissä makuyhdistelmissä, mutta tämä on sellainen. 

Niin ja tuota, pitihän nelijalkaisellekin ruokaa laittaa... Ei ehkä varsinaista gurmeeta kuitenkaan. :-D Eikä järin ruokhalua herättävän näköistä, joten jääköön se otos pois tästä. 

Ihan pelkästään ruokaa laittaessa ja herkutellessa ei ole tää päivä mennyt. Lapsonen halus muuttaa huoneensa järjestystä, joten pientä rymsteerausta oli myös ohjelmassa. Onpas ollut kiva vaan olla ja pysähtyä tekemään asioita. Sellaisia arkisia pikku juttuja, jotka aina joskus meinaa unohtua. 

Tonnikalapihvi, porkkana-palsternakkapyre ja chilinen voi-skumppakastike

Tässä taas hieman vanhempia kokkailuja, tämä viikonloppu kun ei ole ollut ruoanlaittopainotteinen. Tämän annoksen valitsin, koska tämä vaan on herkullista. Eli paistettua tonnikalaa, vuohenjuusto-verigreippisalaattia, porkkana-palsternakkapyrettä ja chilistä voi-skumppakastiketta. 

Tonnikala, tuo superherkku. Tonnikalapihvi on erinomainen ja kohtuuhintainen raaka-aine. Ei, tällä ei ole mitään tekemistä purkkitonnikalan kanssa. Rakenne ja makukin on melko lihamainen. Tonnikalapihvin kanssa ainoa juttu on siinä, että sitä ei pidä paistaa kypsäksi. Jos pihvi on kypsä, se on kuiva ja siinä kohtaa mukaan tulee purkkitonnikalamainen maku. Eli pihvi kannattaa jättää ainakin mediumiksi, itse tykkään vieläkin raaemmasta. En marinoi pihvejä yleensä mitenkään, meille tonnikalapihvit tulee pakasteina ja itse sulatuksen jälkeen hieman painelen pihvejä talouspaperilla, eivät jää vetisiksi. Paistaminen kuumalla pannulla, mausteeksi vain suolaa ja pippuria. 

Toinen superherkku tässä annoksessa on porkkana-palsternakkapyre. Ihana samettinen koostumus tulee siitä, että keitettyjä juureksia jurrutellaan sauvasekoittimella pitkään. Mukana ranskankermaa, mausteena suolaa, ripaus sokeria ja ihan pikkuisen valkopippuria. Herkullista, kovin herkullista. 

Kastikkeena tässä on chilillä maustettu voi-skumppakastike. Tässä vaiheessa voikastikkeen teko oli vielä aivan opettelussa ja kastike jäi liian liruksi liian vähäisen keltuaismäärän takia. Chili ujutettiin kastikkeeseen keittämällä skumpan kanssa kuivattua chilipalkoa. Ostin etnisestä kaupasta pussillisen ja ovat sen verran ytyä tavaraa, että yksi palko riittää antamaan potkua kastikkeelle. Voikastike on mulla ollut pidemmän aikaa opettelussa erilaisilla variaatioilla ja tämä sopi oikein hyvin kalan kanssa. Kastikkeet on muutenkin sellainen ruoanlaiton osa-alue, joka kiinnostaa kovasti ja jota haluaisin opetella lisää. Aina joskus suunnittelen, että koittaisin joskus opetella jotkut hyvät peruskastikkeet ihan keittokirjan kanssa, mutta jotenkin reseptien käyttäminen vaan tuntuu niin vaikealta. Tylsältä. Siispä kastikkeetkin opetellaan kantapään kautta. Salaattina tässä annoksessa on verigreippi-vuohenjuustosalaattia ja kastikkeena punaviinisiirappi.  

Siirappia, siirappia....

Siirappia, paljon siirappia. Kaiken kanssa voi syödä siirappia. Hullu siirappinainen on täällä. Mä olen aivan kertakaikkisen ihastunut siirappeihin. Joku ehkä voisi luulla, että niiden tekeminen on jotenkin vaikeaa ja kestää kauan, mutta kun ei. 

Kaiken perusta on n. 1 osa nestettä, 1-2 osaa sokeria. Mä käytän aina ruskeaa sokeria (joskus intiaanisokeria), koska se on maukkaampaa. Sitä keitellään miedolla lämmöllä, kunnes koostumus on mieleinen. Siirapit sakenee aina jäähtyessään, mutta jos tulee liian sakeaa, voi lisätä tilkan vettä ja lämmittää uudestaan niin laimenee taas. Tuo nesteen ja sokerin suhde riippuu vähän siirapista. Esim. punkkusiirappia saa keitellä aika kauan ihan maun vuoksi, siihen vähän vähemmän sokeria. Samoin chilisiirappia saa keittää kauan että maku tasoittuu, siihen vähemmän sokeria. Nesteistä sen verran, että jos teen siirappia jostain mehusta tai viinistä tai vaikka oluesta, käytän nesteenä vain kyseistä mehua tai viiniä tai olutta. Jos taas siirappiin tulee väkevämpiä juomia, laitan n. puolet vettä ja puolet viinaksia, välillä vähän vähemmänkin viinaa. Ruoanlaittoon käytettäviin siirappeihin lisään yleensä pikkupikkuripauksen suolaa. Esim. chilisiirapissa käytän kokonaisia chilipalkoja, aina helpompi ja kauniimpi siirappi, mitä vähemmän sattumia ja jauhemaisia mausteita. 

No mihinkäs niitä siirappeja sitten voisi käyttää? Melkein mihin vaan. Tässä nyt joitain esimerkkejä:

Punaviinisiirappi: Esim. naudan- tai hepanlihalle, carpaccion kanssa, tartarpihville. Sopii myös tonnikalapihvin kaveriksi. Juustoille erinomainen kaveri, kuten punkkukin. Salaatinkastikkeeksi balsamicon sijaan. 

Kuohuviinisiirappi: Vaikkapa kalan ja äyriäisten kanssa.

Rommi-chilisiirappi: Tummaa rommia ja chiliä.  Täydellistä tuoreiden mansikoiden ja jäätelön kanssa. Tai vuohenjuustovaahdon, puolijäisen mansikkasoseen tai mansikoiden ja kauralastujen kaverina. (Vuohenjuustovaahto on löysäksi vaahdotettua kermaa ja pehmeää vuohenjuustoa) Ehkä yksi parhaita jälkkäreitä ikinä tuo vuohenjuustovaahto ja chili-rommisiirappi. Täydellinen makean ja suolaisen yhdistelmä. 

Kaneli-chilisiirappi: Jouluinen versio. Ihanaa vaikka vanilijajäätelön kanssa, sopii myös joidenkin juustojen kaveriksi. 

Olutsiirappi: Tummasta oluesta tulee erinomainen siirappi vaikka ylikypsän possun kaveriksi. 

Granaattiomenasiirappi: Sopii myös oikein hyvin ylikypsälle possulle, vähän vähemmän ilmeinen vaihtoehto kuin olutsiirappi. Keitin ensin granaattiomenan siemenet, puristelin vielä siivilän läpi kaikki mehut irti. Siivilöidystä liemestä sitten keitetään siirappi. 

Limesiirappi: Kalalle ja äyriäisille, miksei voisi olla kiva lisä vaikka jäätelölle tai jollekin valkosuklaa-asialle. 

Inkivääri-chilisiirappi: naudanlihalle, lohelle, sushin kaveriksi. Tännehän voi pilkotut inkiväärit jättää sekaan ja keittää siirappia vain pieni määrä, lopputulemana hillottua inkivääriä, joka on ihan taivaallisen hyvää vaikka naudanlihasushin kanssa. 

Sellaisia nyt ensi hätään tulee mieleen. Kiva olisi, jos saisi siirappivinkkejä muiltakin. Tai ehdotuksia makupareiksi, mä kokeilen kyllä kaikenmoisia. 

Mitä kaapista löytyy: alkuruoka ja pääruoka

Ystävän kanssa vietetään aika ajoin illanistujaisia, joissa hyvin olennaisena osana on hyvä ruoka. Tällä kertaa päätin, että ruoka saa olla sitä, mitä kaapeista sattuu löytymään. No, myönnän, että jälkkäriä varten jouduin ostamaan lisää kermaa, jotta jälkkäriä saatiin paljon. Mutta muuten kaikki aterian ainekset piti löytyä valmiina kotoa. Kaupassa en ollut käynyt muutamaan päivään ennen kokkailua, kokkailupäivänä sitten noudin vaan aamiaistarpeita ja sitä kermaa. Noh, mitä sieltä kaapeista löytyi?

Alkuruokiin idea lähti siitä, että halusin käyttää noita söpöjä pikku tarjoiluastioita. Mietin, että ylikypsä possu ja herneethän toimii mainiosti. Ja koska rakastan siirappeja ja kaapista löytyi pullo tummaa olutta, päätin tehdä kaveriksi olutsiirapin. Herneiden oli tarkoitus päätyä pyreeksi, mutta hölmönä jätin keitinvedet sekaan kun aloin soseuttaa sitä, joten pyreestä tulikin tavallaan kastike. Siinä kohtaa totesin, että se nyt saa luvan toimia myös pääruoalle kastikkeena. Hyvin toimikin. Olutsiirappi toimi oikein hyvin ylikypsän kasslerin kaverina. Itse tykkään suolaisen ja makean yhdistelmästä ja olut ja possu nyt vaan on niin ilmiselvän toimiva yhdistelmä. Ja loput hernejututhan sai kaavittua juureen leivotulla kauraleivällä. 

Toinen alkuruoka kehittyi piakkoin viimeisen käyttöpäivänsä saavuttavasta tofusta. Kuivattelin tofun ensin ja viipaloin ja kuivattelin vielä viipaleetkin. Tofu sai marinoitua useamman tunnin öljyn, soijan, valkosipulin, kalakastikkeen, ruskean sokerin ja chilin seassa. Paistoin tofun reilussa öljyssä rapeaksi. En välitä tofusta muuten, kuin kunnolla maustettuna ja rapeaksi paistettuna. Näin toimi hyvin. Kaverina tofulla oli chilinen hillottu inkivääri. Eli inkivääri pieniksi suikaleiksi, vähän vettä, pari kuivattua chiliä, ruskeaa sokeria ja soijaa. Keittelin niin kauan, että liemi oli muuttunut siirappimaiseksi. Tämäkin kannattaa tehdä niin, että saa sitten rauhassa tekeytyä muutaman tunnin. 

Pääruoka sitten. No, sitä samaista kassleria mitä oli alkuruoassakin. Kasslerhan oli valmistettu niin, että valurautapataan laitoin lihan, suolaa, mustapippuria, siirapinteosta jääneen oluen, sipulia ja valkosipulia. Sitten uunissa ensin hieman kovemmalla lämmöllä ilman kantta puolisen tuntia, sitten sellaisessa satasen lämmössä.. olisikohan tuo viihtynyt uunissa yhteensä kai yhdeksän-kymmenen tuntia. Välillä kääntelin ja valelin liemellä. Ihan täydellistä. No, kastikkeenahan toimi tuo herneasia ja kasviksena sai olla nopeasti paistettu kurkku. Eli kurkku kuutioiksi, sitten hyvin nopea lämmitys pannulla, maustaminen suolalla ja pippurilla, yleensä laitan vähän hunajaakin, mutta nyt annoksessa oli makeutta herneistä ja siirapista. Siirappia, siirappia. Pääruokaan tein granaattiomenasiirapin. Keitin ensin granaattiomenan siemeniä, siivilöin ja samalla puristelin siemenistä kaiken mitä irti lähti. Sitten siirapiksi. Maustan aina siirapit myös ripauksella suolaa ja käytän aina ruskeaa sokeria. Ei mulla taida valkoista ollakaan. No mutta, tää oli huomattavasti vähemmän ilmiselvä makuyhdistelmä kuin olut ja possu, mutta mun makuun oikein hyvä. Sekä minä että kaverini hölvättiin kumpaakin siirappia vielä lisää annoksiin. Lopultahan pääruoka oli melkein suurempi annos tuota toista alkuruokaa, mutta se nyt oli niin hyvää, että sitä voi syödä lisääkin. Ehkä olisi pitänyt kuitenkin tehdä joku toisenlainen kastike tuohon. Mutta kun tuo vaan oli niin hyvää. 

Kokonaisuutena olen oikein tyytyväinen annoksiin. Olisihan tuohon sopinut kasvikseksi porkkanat tai punajuurikin, mutta niitä oli sen verran vähän jääkaapissa, että olisi jäänyt vähän naftiksi annokset. Maut toimi kivasti yhteen ja erityisesti ihastuin possuun ja siirappeihin. Kumpaankin. 

Heppatartar ja kampasimpukkaa

Tässä nyt hieman vanhempaa kuvamateriaalia. Viime talvena totesin, että en ole aikoihin syönyt tartarpihviä. Mutta mitäänhän ei voi tietenkään tehdä perinteiseen tapaan, joten pikkusen piti päästä muokkailemaan. 

Ensinnäkin halusin yhdistää lihaa ja örkkejä. Kyllä, kaikki äyriäiset, öttiäiset ja muut merenelävät paitsi kalat kulkevat nimellä örkit. Kampasimpukka on örkki. Olen niitä tässä pikkuhiljaa opetellut syömään, mutta myönnän olevani yhä melko rajoittunut. 

Tartarpihvilihaksi valikoitui hepan ulkofile. Heppa, tuo erinomainen eläin. Hevosen liha on uskomattoman mureaa ja hyvää. Eikä edullinen hinta ole pahaksi eikä myöskään se, että suomalainen hepanliha on käsittääkseni melkoisen eettistä. Jos ette ole kokeilleet, kokeilkaa ihmeessä. Hyvin saman tapaista valmistaa kuin nauta, mutta tosiaan yleensä paljon mureampaa. Silppusin hepan veitsellä hyvin hienoksi, laitoin pienen kulhon pohjalle tuorekelmua ja muotoilin pihvin kulhoon. Kelmun avulla oli helppo kipata lautaselle. Punajuuret olin keittänyt ja viipaloinut ohueksi. Marinadiin laitan öljyä, balsamicoa, suolaa, vähän mustapippuria ja ruskeaa sokeria. Punasipuli on ihan vaan silputtu, suolakurkku on Myrttisen kurkkua. Parasta suolakurkkua, mitä maa päällään kantaa. Mutta sitten tuo tumma liemi tuossa päällä. Sepäs onkin punaviinisiirappia. Voisin joskus kirjoittaa kokonaisen tekstin siirapeista. Rakastan siirappeja. Ihania, helppo ja nopea tehdä itse, sopii suunnilleen kaikkeen. Nam, syökää ihmiset siirappeja! Tehkää ne itse! Sitten myös päätin, että tuohon sopii paahdetulla valkosipulilla maustettu majoneesi. Kyllä, oon tehnyt tätä evästä monta kertaa tämän jälkeenkin. Eli yksikyntinen valkosipuli vaan uuniin paahtumaan niin pitkäksi aikaa, että pehmenee. Sitten maustetaan majoneesi muussatulla valkosipulilla ja ripauksella ruskeaa sokeria. Kyllä, sokeri kuuluu kaikkeen. Majoneesin teen joskus itse, useimmin olen laiska ja käytän Hellmann'sin majoneesia. Se nyt vaan on parasta. 

Sitten kampasimpukka. Sen koitin leivittää kuvasta päätellen heikohkolla menestyksellä. Ei haittaa yhtään. Sillä on kastikkeena mangolla ja chilillä maustettu ranskankerma. 

Kokonaisuutena tuo juttu toimi niin hyvin, että oon moista herkkua tehnyt aika monta kertaa myöhemminkin. Lopuksi vielä lapselle hieman riisuttu malli. Hän kun ei tykkää kastikkeista eikä kananmunankeltuaisesta. Eikä punajuuresta. Siirappikin piti olla erikseen.