Ruoka. Energian lähde, vatsan täyte. Sitähän se on. Joten ruoanlaitto on sitä, että valmistetaan ravinnoksi soveltuvista ainesosista tuote, joka maun ja rakenteen puolesta soveltuun siirrettäväksi suun kautta vatsaan. Eikös niin? Kiireisinä arkipäivinä ulkoistan tuon niin, että ostan kaupasta maun ja rakenteen puolesta sopivia käyttövalmiita tuotteita siirrettäväksi suun kautta vatsaan. Mutta sitten tulee viikonloppu. Viikonloppu on jotain muuta.
Tällaisella harrastelijakokkaajalla on varmasti hieman erilainen näkökulma ruoanlaittoon kuin monella muulla. Joko ammattilaisella tai enemmän asiaan vihkiytyneellä harrastajalla. Olen nuorempana tykännyt laittaa ruokaa paljonkin. Mutta nyt viimeisen muutaman vuoden aikana olen löytänyt tuon innostuksen uudestaan. Ja nyt puhutaan innostuksesta. Se ei ole mitään "on ihan kivaa laittaa ruokaa"-tyyppistä ajanvietettä vaan ihan täyttä innostusta. Oma osuutensa asiaan on varmasti sillä, että arki menee aikataulutetusti. Haastava, stressaava työ, arki-illoista osa menee lapsen harrastuksiin kuskaamisiin, koira on lenkitettävä, pyykit pestävä, kaupassa käytävä. Mukavuudenhaluiselle laiskiaiselle ihan riittämiin etenkin kun välillä työpäivät tuppaavat venymään virka-ajan ulkopuolelle. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että arvostan suuresti mun ja lapseni saumatonta yhteistyötä arjen sujumiseen ja arvostan suuresti myös sitä, että silloin kun mieheni ei ole työreissussa, mä aika pitkälle saan sluibailla arjen. Noh, takaisin viikonloppuun. Ja siihen miksi ruoanlaitto on ihanaa. Se on ihanaa osin siksi, että ei ole kiire. Aikataulutettua kyllä, koska sorbetti pitää saada pakkaseen viimeistään puolilta päivin, jotta se ehtii jäätyä, lohi ehtii paistua just sillä aikaa kun risoton pahin sekoitteluvaihe on tehty. Mutta mun pääni järjestelmällinen osuus rakastaa aikatauluja. Ja kun sitten joskus saan ison aterian ajoitukset menemään nappiin ja kaikki on valmista samaan aikaan eikä mikään joudu odottamaan, se tuo hyvää mieltä. Yksi syy tykätä ruoanlaitosta. Toinen syy on se, että arjen hallinta on sellaista, että sen on pakko toimia. Töissäkin olis vähän niinku pakko onnistua edes kohtuullisesti. Mutta ruoanlaitto. Se on asia, jossa saan epäonnistua ihan rauhassa. Voi ihan hyvin epäonnistua, opetella, kokeilla ja ainoa seuraus on se, että ateria nyt oli... ateria.
Mutta se perimmäinen syy. Hyvät maut, uuden oppiminen. Mulle ruoanlaitto ei ole reseptien seuraamista. Mä en kertakaikkiaan saa mitään onnistumisen tunnetta siitä, että toistan valmiin reseptin. Juu, se voi olla hyvää, se voi olla tosi herkullista, mutta mä en saa siitä onnistumisen tunnetta, sitä hillittömän hyvää mieltä siitä, että "Mä tein tän!". Se ei silloin ole mun ruokalajini, se on kopio jonkun muun ruoasta. Mulle ruoanlaiton perimmäinen nautinto tulee siitä, että luon jotain itselleni uutta. Toki varmasti monet mun ruokalajit on tehty moneen kertaan lähes samoilla variaatioilla, mutta se ei haittaa. Mulle on aivan eri asia lukea resepti, poimia sieltä tietyt kohdat ja alkaa päässäni jalostamaan sitä. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppia tekemään joku ruoka. Esimerkiksi voikastike on edelleen mulla sellainen ruoka, joka voi onnistua erinomaisesti tai sitten jäädä liian löysäksi tai mennä liian töhnäksi. Joku ratkaisisi ongelman mittaamalla ainesosat, mutta kun se ei ole hauskaa. Hauskaa on se, että oppii tekemään sen pirun kastikkeen silmämääräisesti.
Luen paljon ruokablogeja, mulla on jokunen keittokirja. Luen niitä, etsin ideoita, varastan ideoita. Mutta en vaan halua käyttää valmiita reseptejä. Etsin uusia makuyhdistelmiä. Vohkin kivoja kikkoja, pikku yksityiskohtia. Saan päähänpinttymiä. Yksi sellainen on valmistaa tänään hummeria. Ainoa ongelma on, että hummeri on örkki ja mä en oikein pysty koskemaan niihin. Koitin katsella youtubesta hummerinkuorintavideoita, mutta inhon väristykset toi melkein vedet silmiin. Mutta kun mä haluuuuuun. Problem solved, kysyin ystävältäni, että jos hän kuorii sen saamarin hummerin niin mä teen kaiken muun. Asiasta päästiin yhteisymmärrykseen. Tosin hänkin joutuu käyttämään niitä juutuubivideoita, koska ei ole ikinä hummeria perannut. Aion liekittää sen elukan. Ja olen tässä arponut, että teenkö sen kanssa jotain majoneesikastiketta, smetanakastiketta vai ehkä voikastiketta. Ja tätä tekstiä kirjoittaessani päätin, että teen voikastiketta. Olenpahan sitten sen kanssa yhden kastikkeenteon lähempänä sitä hetkeä, kun voikastike onnistuu (lähes) poikkeuksetta. Tosin tänään aion maustaa sen tummalla rommilla ja chilillä.
Mä uskoisin, että mun lähipiirini on tottunut siihen, että ikinä ei tiiä mitä saa kun mä alan kokata. Joskus onnistuu, joskus ei. Mutta mä nautin joka hetkestä. Ja voin nyt jo sanoa, että jos tuo eksoottisen merihirviön valmistus onnistuu siinä määrin, että lautaselle päätyy jotain, joka oikeasti maistuu hyvältä (en edes uskalla toivoa, että se myös näyttäis hyvältä) ja rakennekin olisi edes sinne päin, niin ne on niitä hetkiä, miksi mä tykkään käyttää monta tuntia päivästä yhden aterian valmistamiseen. Mielessäni oon makustellut eri makuyhdistelmiä (edelleen en ole päättänyt, millä alkoholilla sen liekitän), miettinyt suutuntumaa, ajatellut makupareja. Chili ja rommi on muuten erinomainen makupari. Huomenna kerron teille, miten kävi.
Ja hei, ei me nälkäisiksi jäädä, vaikka menis pieleen. Pääruoaksi on takuuvarmaa ankkaa.