Petite tender, kantarellimuhennosta ja palsternakkaa kahdella tapaa.

Nautiskelin ajasta yksin kotona ja siihen liittyi tällä kertaa kokkailu. Alkuruoaksi tein kampasimpukoita, mutta niistä myöhemmin lisää. Pääruoaksi tein petite tenderiä. Petite tender on hieman vähemmän tunnettu naudan ruhonosa, joka mureudellaan pesee ulkofileen mennen tullen. Ja hinnaltaankin on edullisempaa eli oikein varteenotettava vaihtoehto. Olen syönyt huonompaa sisäfilettäkin. Petite tender leikataan lavan reunasta, mutta sitä voi käyttää sisäfileen tapaan, joskin se on ohuempaa ja siten sen saa ihan kivasti pannulla paistettua kokonaisena sellaiseksi medium miinukseksi. Mulla oli nyt käsittelyssä pieni, reilu kolmesataagrammainen pötkylä, joten sen olisi saanut kypsemmäksikin ilman uunia.

Ensiksi tein palsternakkasipsit eli kuorimaveitsellä leikkasin siivaleita palsternakasta, friteerasin ne öljyssä ja maustoin suolalla. Palsternakan ohuesta päästä leikkasin somia pikku palasia karamellisoitavaksi. Seuraavaksi kuitenkin liha. Putsasin lihan ja paistoin sen pannulla, ensin kuumemmalla pannulla ruskistus ja sen jälkeen kypsennystä miedommalla lämmöllä. Pannulla oli myös muutama valkosipulinkynsi halkaistuna, kuorineen päivineen. Lisäksi paistoin lihan vain suolalla ja pippurilla. 

Samaan aikaan tein sienimuhennosta. Eli pannulle ensin voita ja salottisipulia. Sitten sienet ja smetanaa maun mukaan. Maustoin suolalla, mustapippurilla ja ripauksella ruskeaa sokeria ja hauduttelin sen aikaa kun liha ja karamellisoidut palsternakat valmistuivat. 

Kun liha lähti lepäämään, laitoin pannulle palsternakanpalaset. Hieman voita, hieman ruskeaa sokeria ja hieman suolaa. Näitä kun paistoi keskilämmöllä niin palsternakkaan tuli ihanan karamellinen pinta. Pienet palsternakanpalat kypsyivät juuri sopiviksi sillä aikaa kun liha lepäili. Kun liha oli levännyt n. 10 minuuttia, viipaloin sen ja kokosin annoksen. Oli kyllä kertakaikkisen mukavan syksyinen annos ja lopulta helppo valmistaa. 

Kokeilemisen ytimessä

Mä en ole taas hetkeen postannut mitään. Se ei suinkaan johdu siitä, etten ole kokkaillut ja kokeillut vaan siitä, että nyt mä olen kokeilemisen ytimessä. Kaikkihan katsoo Australian Master Chefiä, eikö niin? Ja taas siellä on tehty dumplingeja. Joka paikassa tehdään dumplingeja. Kaikki tekee niitä! Kaikki osaa tehdä niitä. Paitsi mä. En oo ikinä tehnyt. Karmeaa, tilanne pitää muuttaa!

Nyt ollaan tässä vaiheessa. Joku tietty ottaisi jonkun ohjeen ja tekisi sen mukaan ja olisi tyytyväinen. Mä en. Mä oon googletellut eri ohjeita taikinalle. Osaan tulee kananmunaa, osaan ei. Joihinkin tulee vehnäjauhojen lisäksi perunajauhoja, joihinkin ei. Jotkut uppopaistetaan, toiset keitetään. Mulla oli selvä visio itämaisesta makumaailmasta ja broilerista.

Ekalla kokeilukerralla uppopaistoin osan, mutta niistä tuli mun makuun liian... kaikkea. Osan valmistin niin, että paistoin ensin pannulla öljyssä pohjaan värin. Sitten tilkka vettä päälle, loraus soijaa sekaan, levy pienemmälle ja kansi päälle. Välillä kääntelin. Kansi pois ja vielä vähän lämpöä niin, että neste on melkein haihtunut. Tämä oli hyvä. Tää oli tosi hyvä!

Täytteessä oli myös kaksi vaihtoehtoa.  Pohjana molemmissa oli broilerin jauheliha. Toisessa mausteina oli tuore inkivääri, tuore chili, valkosipuli ja tuore korianteri. Ehdoton voittaja. Toinen ei ansaitse edes mainintaa. Mut nyt toisen kokeilukerran jälkeen aloin miettiä, että mitäs jos sisälle laittaisi lihan lisäksi vaikka silputtua kiinankaalia? Tai jos näille tekisi lisukkeeksi jonkun nopsaan wokatun kiinankaalihässäkän tai jotain. Rapeutta jäin nyt hieman kaipaamaan.

Nyt tosiaan oon siinä vaiheessa, että olen keksinyt just täydellisen valmistustavan. Taikina... mä tykkäsin. Ei suolaa lainkaan, sopiva suola tuli soijavedessä kypsentämisestä. Mut olikohan tässä nyt hieman liikaa perunajauhoa? Mies sanoi, että oli jotenkin sen oloisia, että onko taikina kypsää vai raakaa, vaikka voin taata, että kypsää oli. Seuraavaksi vähennän perunajauhon määrää.

Tarjolla ollut makea soija-chili-sitruuna-inkivääriliemi on ihan valmis setti, ei kaipaa enää mitään. Siinä taustalla oli mun suosikki ponzu-liemi, joka nyt sai sekaansa tuoretta chiliä ja ruskeaa sokeria ja keittelin siitä kastikkeen. Eli 1 osa soijaa, 1 osa sitruunamehua, sitten sekaan inkivääriä, chiliä ja suunmukaisesti sokeria. Tätä keittelin miedolla lämmöllä n. 10-15 minuuttia.

Tää on mielenkiintoinen projekti. Täydellisen dumplingin tavoittelu. Tai jos ei täydellistä niin edes jumalainen. Mä luulen, että meillä tullaan lähiaikoina syömään dumplingeja kyllästymiseen asti. Koska mun nyt vaan pitää päästä täydellisen taikinan äärelle. Ja keksiä, mistä mä sen rapeuden saan niin, että se sopii just tasan tähän.

Tämä on se, mistä mä kokkaamisessa tykkään. Se, mistä mä innostun. En saa mitään iloa valmiin reseptin toistamisesta. Mulle ei kertakaikkiaan aukea nautinto siitä, että tekee valmiin reseptin mukaan. Silloinhan se kaikki, se makumaailma ja rakenteet ja muu, ne on jonkun toisen luomaa. Mä haluan tehdä itse. Haluan, että kun ruoka onnistuu, mä voin sanoa, että tää on mun annos.