Helppo mökkipiirakka hieman paremmilla lisukkeilla

Mökkipiirakka. Miksi ihmeessä se on mökkipiirakka? Siksi, että meillä ei ole mökillä juoksevaa vettä ja siksi kokkaaminen tapahtuu tiskiä säästellen. Tämän piirakan valmistamiseen tarvitaan astioina vain yksi kulho, vuoka ja jos haluaa niin lusikka. Ja lisäksi tämän tarveaineista suuri osa löytyy tiettynä vuodenaikana omalta mökkitontilta. Yleisimmin siis teen tämän mustikasta.

Nyt kuitenkin puolukkaa. Syystä että mulle on ensi viikonloppuna tulossa Hienoja Ruokavieraita ja haluan heille tarjota jotain puolukkaista, koska ruokailu tapahtuu sadonkorjuuteemalla ja mun mielestä puolukka sopii sadonkorjuuteemaan erinomaisesti. No mutta mennään asiaan.

Homma menee näin:


n. 0,5 litraa marjoja (puolukkaa, mustikkaa, vadelmaa, viinimarjoja, mitä nyt sattuu olemaan)
n. 2 rkl vehnäjauhoja
1-2 rkl ruokokidesokeria

Voitele vuoka, sekoita nämä ainekset kulhossa ja kippaa vuokaan.

Laita samaiseen kulhoon
n. 50 g voita
n. 0,5 dl ruokokidesokeria
n. desin verran vehnäjauhoja
ripaus suolaa
(kardemummaa, kanelia, vanilijasokeria...)

Nypi taikina muruiseksi. Sopiva rakenne on sellainen, että taikinasta saa puristettua pallon, mutta jos sitä ei purista, se on muruisaa. Rakennetta on helppo säätää vehnäjauhojen ja voin määrällä, ei oo niin justiinsa. Oikeasti mä en ole koskaan mitannut tähän yhtään mitään. Maistan onko sopivan makeaa ja rakenne menee ihan näppituntumalla. Muista mausteista, eli kardemummat, kanelit ja muut. Mustikka ja kardemumma on mainio makupari, kanelihan toimii puolukalle ja punaisille viinimarjoille ihanasti, mielikuvitusta voi käyttää.

Noh, kun taikina on murua, se kipataan vuokaan marjojen päälle ja levitetään silleen suunnilleen. Koko komeus paistetaan uunissa, n. 200 astetta ja 25-30 minuuttia. Helpoimmillaan eli mökillä tämä tarjoillaan valmiin vanilijakastikkeen kanssa, nyt tein tälle hieman toisenlaiset lisukkeet.

Eli sinappikinuskia. Homma toimii niin, että keitellään kinuski (kvg tai keitä ruokofariinisokerin ja kerman seosta ripauksella suolaa maustettuna kunnes rakenne on sopiva) ja otetaan se pois levyltä. Siihen lisätään maun mukaan 1-2 tl sinappijauhetta ja kiehautetaan pian uudelleen.

Sitten valkosuklaavaahtoa. No, sulatetaan valkosuklaata levy, vaahdotetaan purkki ranskankermaa ja sekoitetaan yllämainitut keskenään. Sitten laitetaan tarjolle piirakkaa, kinuskia ja valkosuklaavaahtoa. Laitoin vielä pintaan hippusen paahdettua hamppurouhetta ja nautin. Nautin suuresti. Ei kannata säikähtää kinuskin sinappisuutta, itse tein nyt melko voimakkaan sinappista. Jotenkin vaan se sinappisuus katoaa ja pehmenee makean piirakan ja valkosuklaavaahdon sekaan ja jättää vain ihan mielettömän ihanan ja jotenkin sanoinkuvaamattoman (no hei, sinappikinuskia...) maun. Love this. Mutta jos ei uskalla, niin tuo piirakka kyllä sulaa suussa jäden tai vanilijakastikkeenkin kanssa!

Täydellisen mureaa mustekalaa marinadissa

Makumuistoja nuoruudesta. Tiedättekö sellaisen herkullisen ihanan maun jostain reissusta? Sellaisen, jota ei vaan löydy muualta? No, tämä on oikeastaan suutuntuma. Mä olen aina ollut örkkikammoinen (örkkejä ovat äyriäiset, etanat ja muut epäilyttävät eväät) ja muistan, kun 15-vuotiaana olin äitini ja mummoni kanssa Turkissa. Menimme kalaravintolaan syömään ja alkupalat tuotiin pöytään isolla tarjottimella. Tarjottimelta piti siinä valita lautanen. Muistan sen fiiliksen kun yritin pikapikaa arvioida, mikä olisi vähiten epäilyttävä. Lonkeroita, simpukoita, rapuja, kokonaisia kaloja. Apua! Valitsin vähiten epäilyttävän näköisen lautasen. Maistoin varovasti vaaleaa lihaa. Se oli mureaa, kevyesti etikkaista, lihaisaa, raikasta. Herkullista. Kun olin syönyt annoksen, äitini kertoi sen olleen mustekalaa. Krääh, söin mustekalaa! Mutta herkullista sellaista!

Tämän jälkeen olen joitain kertoja yrittänyt syödä mustekalaa, mutta aina, ihan aina se on ollut sellaista inhaa purkkaa, joka vaan ei mene mun suuhun. Ehkä paras kokeilu on ollut taannoin friteeraamani babypulpot, mutta oli niissäkin mukana se kumimainen tuntu. En tykkää! Ja kerta toisensa jälkeen olen miettinyt, että mitä ihmettä se mustekala Turkissa joskus... ihan muutama vuosi sitten oli.

 

Keitettyä, marinoitua mustekalaa

Nyt olen kuulkaas päässyt asiasta jyvälle! Disa's Fishin pakastealtaassa oli kalafileiden näköisiä kimpaleita. "Mustekalan lihaa", sanoi pussin etiketti. Soitin hätäpäissäni siskolleni, kaikkien örkkiruokien kuningattarelle ja kysyin, että ostanko sen, mitä mä sille teen!? Siskoni siis on uhannut joskus tulla meille vierailulle peräkärryn kanssa, jotta saa vietyä kotiin riittävästi örkkejä. No ylläri pylläri, sisko käski ostaa. Ei lonkeroita, ei mitään epäilyttävän näköistä. Lupaavaa. Kotimatkalla googlettelin ja kas, jossain sanottiinkin, että mustekala pitää keittää pitkään! Mä olen aina paistanut sen nopsaan ja marinoinut ja tuskaillut purkkarakenteen kanssa. Ilmeisesti ihan purkkaa en kuitenkaan ole tehnyt, koska örkinsyöjille mun keitokseni on kelvanneet, mutta tällaiselle rakenneongelmaiselle se vaan on ollut liikaa. No mutta, nythän kokeillaan keittämistä.

Sulaessaan kävi ilmi, että se fileen näköinen juttu olikin pussi. Heti alkoi tulla mieleen kaikki täytetyt mustekalat, mutta nyt keep it simple, stupid. Oletettavasti käsissäni (ihan kuin olisin uskaltanut koskea siihen käsin, hah!) oli mustekalan pää. Laitoin pään kiehumaan veteen, jossa oli reilu loraus valkoviinietikkaa, pari yksikyntistä valkosipulia ja chilisuolaa. Mustekala sai kiehua yli puolitoista tuntia ja kas, tuloksenahan olikin murea kala! Viipaloin mustekalan ja laitoin sen vielä marinoitumaan liemeen, jossa oli oliiviöljyä, valkoviinietikkaa, chilisuolaa, ripaus ruokosokeria ja sitruunamehua. Mustekala sai vielä marinoitua parikymmentä minuuttia ennen tarjollepanoa. Lisänä tarjosin sitruunanlohkon ja  aiolia elikkäs valkosipulimajoneesia. Ja tämähän toimi!

Puolisoni ehti maistaa ennen mua ja vastoin odotuksia, palaute oli välitön kehu. Tosin olin hieman epäileväinen, koska hän sanoi sen olevan "vähän samanlaista kuin maustesilakka, mutta lihaisamman oloinen". No totta tosiaan, rakenne oli juuri sellainen etikassa marinoidun silakan murea, mutta selkeästi lihaisampi. Ja maku oli toisenlainen, mutta tää ei ollut purkkaa! Ei tietoakaan kumimaisuudesta. Ihanan lihaisa, murea ja raikas mustekala ja valkosipulinen kastike toimi erinomaisesti. Ja kyllä, kuulkaas. Tämä toi mieleen häivähdyksen Turkkia ja kalaravintolaa. Juuri sitä nuoruuden makumuistoa, jota olen etsinyt! Tämä niin meni jatkoon!

Lapsellisen helppo focaccia ja herkkuja Italian henkeen

Miksi focaccia on lapsellisen helppo? No tietysti, koska sen ohje on NAM! Lasten keittokirjasta. Meillä on kotosalla tuo kirja ja siellä tosiaan on helppoja reseptejä, jotka sopii joko yksin lasten kokkailtavaksi tai sitten yhteiseen puuhasteluun.

Herkullinen focaccia syntyy (hieman kirjan ohjetta muokaten) näin:

3,5 dl 42-asteista vettä
1 pss kuivahiivaa
1 tl suolaa
0,5 dl oliiviöljyä
6-7 dl vehnäjauhoja

Päälle:
2 rkl oliiviöljyä
rosmariinia
kirsikkatomaatteja
oliiveja
(sormisuolaa)


Lämmitä vesi 42-asteiseksi. Lisää suola, n. 2dl vehnäjauhoja ja hiiva ja sekoita voimakkaasti. Lisää loput jauhot ja oliiviöljy ja vaivaa taikinaa tovi. Taikina saa jäädä selvästi esim. sämpylätaikinaa löysemmäksi. Peitä kulho liinalla ja anna taikinan kohota puoli tuntia. Vuoraa uunipelti tai vuoka leivinpaperilla tai jos haluat superherkullisen rapean pohjan focacciaan, voitele uunivuoka oliiviöljyllä. Kaada kohonnut taikina vuokaan ja tasoittele. Painele taikinaan halkaistut tomaatit ja oliivit ja ripottele päälle rosmariini. Valuta päälle oliiviöljyä. Peitä vuoka liinalla ja anna kohota vielä vartin verran. Paista leipää 225-asteisessa uunissa n. puoli tuntia. Nauti.


Lisäksi jääkaapista löytyi galia-melonia, vuohenmaitojuustoa, antipastoleikkeleitä, valkoista paprikaa ja basilikaa.

Ei ollut kuulkaas ollenkaan hullumpi iltapala. 

Syökää heppaa!

No ei se taida vallan tuntematon olla, mutta ilmeisesti kuitenkin monen ruokapöytään päätyy ennemmin nautaa kuin heppaa. Mä taas pyrin käyttämään mieluummin heppaa kuin nautaa. Miksikö? Kotimainen hevosenliha on eettinen valinta, se on edullisempaa kuin naudanliha ja se on pirun paljon mureampaa kuin naudanliha. Siinäpä syitä kerrakseen. Joskus muinoin hevosenlihaa pidettiin köyhälistön ruokana, hevosenruhoa on pidetty saastaisena, milloin mitäkin. Kuitenkin nyt jo moni tiedostaa, että hevosenliha on hieno raaka-aine jota soisi ihmisten käyttävän enemmänkin.

Heppatartar ja karamellisoitua selleriä

Aloitetaan eettisyydestä. Suomessa hevosta ei kasvateta tuotantoeläimenä. Tietenkään ei ole takuita siitä, miten hevosta on pidetty, mutta lautaselle päätynyt hevonen voi olla uransa päättänyt ravuri, loukkaantunut hevonen tai jonkun harrastajan polle. Jotkut karsastavat hevosenlihaa, koska hevonen on lemmikki eikä lemmikkejä syödä. Mäkin olen vanha heppatyttö, mutta siitä huolimatta näen hyvänä ratkaisuna sen, että heppa pääsee lautaselle mieluummin kuin lopetettavaksi, etenkin kun hevosen ruhon hävittäminen ei ole aivan ongelmatonta. Heppa tekee vielä viimeisen palveluksen ravintona. Hevosen lihan mainetta on koitettu parantaa hankkeiden avulla ja tuomalla ihmisten tietoisuuteen kotimaisen hevosenlihan laatu ja eettisyys. Kuitenkin teurastamoille ei tuoda lainkaan niin paljoa hevosenlihaa kuin niillä olisi kapasiteettia teurastaa ja Suomeenkin tuodaan ulkomaista hevosenlihaa, joka taas voi olla tehotuotettua. Mä itse ostan hevosenlihani Takaladolta, joka myy vain kotimaista lihaa. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että ostin juuri pakkaseen useamman kilon hepan paistia, kannattaa kyllä kun lihalla on hintaa kympin kilo. Mistä muusta eläimestä saat tuohon hintaan täydellisen mureaan paahtopaistiin sopivan lihan?

Olen myös kuullut väitteitä, ettei hevosenlihaa sopisi syödä kuin läpikypsänä trikinelloosiriskin vuoksi. Kuitenkin Eviran mukaan kotimaista hevosenlihaa voi huoletta herkutella vaikka tartarpihvinä.

No mutta, pääasiassa aion nyt hehkuttaa hevosenlihan erinomaista laatua. Heppaa voi käyttää ihan mihin vaan voi käyttää naudanlihaa. Hevosenliha on mureaa ja mehevää, ihanan maukasta. Melkeinpä sanoisin, että hepasta voi aina valita astetta "huonomman" lihan kuin naudasta. Eli hepan ulkofile pesee mureudessa usein naudan sisäfileen. Ainoa, mihin mun mielestä ei heppa sovellu, on jauheliha. En ole ostanut valmiiksi jauhettua heppaa joten täyttä varmuutta tästä ei ole, mutta joskus jauhoin hepan paistin jauhelihaksi kun tein burgereita ja jauheliha oli lähes puuromaista rakenteeltaan. Lihan täydellinen mehevyys hävisi ihan. Pienenä vinkkinä, myös tartarpihviin silppuan lihan veitsellä, en jauha myllyllä.

No, jos nyt silti jää ihmetyttämään, että mitä siitä hepasta voi tehdä, niin laitan alle linkkejä. Osassa on toki montaa muutakin lajia ruokaa, mutta myös heppaohjeet löytyy linkkien takaa.

Ensiksi nopeasti paistettua hepan filettä.

Tai sitten ihan perinteistä pihviä.

Ihana herkku on myös leikkeleenä myytävä kylmäsavuheppa ja piparjuurituorejuusto. 

Heppa sopii valmistettavaksi paahtopaistin tapaan, sisälämpötilat ja kypsyydet toimii ihan samoin kuin naudallakin. Mutta joskus paistin voi hauduttaa pitkään.

Aivan erityisen ihania on ulkofileestä tehdyt suussasulavat pienet lihapullat, jotka on erinomaisen ihana alkuruoka vaikka smetanan ja puolukka-rosmariinisiirapin kanssa tarjoiltuna.

Näiden lisäksi voi vaikka lihakastikkeeseen käyttää hepanpaistia, ulkofilepihvi toimii erinomaisesti burgerpihvinä, oikeasti vain mielikuvitus on rajana. Hevosenliha on aivan aliarvostettu herkku!

Vegaaniset nugetit

Mun lapseni esitti taannoin toiveen, että meillä olisi kotona vähintään kerran viikossa kasvisruokaa. Ensiksi mietin, että mikäs siinä. Joskus muinoin meni monta vuotta, etten laittanut liharuokia ollenkaan. Mutta kun aloin miettiä, mitä mä silloin kokkasin niin tulin siihen tulokseen, että mun lapselle ne ruoat on pääsääntöisesti ei, ei ja ei. Tietty voisi sanoa, että lapsi syö jos sen on nälkä ja näin, mutta kun toive tuli ihan eettisistä syistä niin kyllä mä ajattelin, että mä haluan löytää ruokia, joista lapsikin tykkää. Nyt ollaan kokeiltu eineksiä, mutta nyt kun olin yksin kotona, halusin kokeilla tehdä ruokaa itse.

Aloin miettiä kaikenmoisia raaka-aineita ja ajatus jalostui niin, että teen nugetteja, jotka ei oo vaan lihattomia vaan ihan kokonaan vegaanisia. Aloin pähkäillä, että millä mä saan nugetit pysymään kasassa. Polenta. Sehän on kiinteää. Sitten mulla oli muutaman kerran osunut silmiin hernerouhe, joten siinäpä raaka-aineet.

Ja kappas, tajusin jopa vähän mittailla asioita. Tosin mittana mulla oli juomalasi, mutta sovitaan, että se juomalasi oli 2 dl. Tarvitset:

2 dl hernerouhetta (ja vajaa litra vettä liottamiseen)

2 dl polentajauhoa

2 dl vettä

1 pieni sipuli silputtuna tai mieluummin n. 1 rkl paahdettua sipulirouhetta

suolaa

mustapippuria

meiramia

n. 2 rkl öljyä

sekä 

korppujauhoja leivittämiseen 

(öljyä paistamiseen)

Ensiksi kiehauta vajaa litra vettä ja kaada se kulhoon hernerouheen päälle. Anna rouheen turvota reilu puoli tuntia. Sen jälkeen kiehauta 2 dl vettä ja sekoita joukkoon polentajauho. Ota kattila pois levyltä. Kaada hernerouhe siivilään ja anna enimpien vesien valua pois. Ei tarvitse kuitenkaan valuttamalla valuttaa, rouheeseen saa jäädä hieman nestettä. Sekoita polenta, hernerouhe, mausteet ja öljy ja anna taikinan tekeytyä n. vartti. Taikinan pitäisi olla sellaista tönkön puuron paksuista. Hieman liian löysää käsin muotoiltavaksi. Sellainen huomio vielä, että tässä ohjeessa on huomattavan vähän vettä polentalle. Veden määrää säätelemällä saat kiinteämpää tai löysempää taikinaa. Polenta jämähtää aika lailla heti kiinteäksi möykyksi, joten sekoittaminen hernerouheeseen kannattaa tehdä heti. 

Sen verran vielä tuosta paahdetusta sipulirouheesta. En siis suinkaan tarkoita sitä ihanaa leivitettyä ja friteerattua kökköistä sipulia, joka on taivaallista vaikka burgerin sisällä. Tarkoitan nyt sellaisia maustehyllyssä olevia paahdettuja sipulihiutaleita. En oikeasti ole niin laiska, ettenkö jaksaisi silputa sipulia, mutta tuo paahdettu sipuli maistuu omanlaiseltaan ja joihinkin ruokiin tykkään käyttää juuri sitä hieman makean ja paahteisen makuista sipulia. Kannattaa ottaa osaksi omaa maustehyllyä!

Tein osan nugeteista uunissa ja ihan ok oli nekin. Mutta ei liene mikään salaisuus, että öljyssä paistaminen on aika oiva tapa tehdä herkullista ruokaa... Leivitys onnistui parhaiten siten, että ensin syvälle lautaselle reilusti korppujauhoja. Sitten vaan nokare taikinaa jauhojen päälle, lusikalla voi hieman laittaa jauhoja taikinaklöntin päälle. Toki tämän voi tehdä siististi lusikoilla taikinaa kääntelemällä, mutta parhaiten onnistui kun vaan iski kätensä jauhoihin ja muotoili käsin taikinasta pienen nugetin. Taikinasta tulee n. 25-30 nugettia. 

Nyt tarjolle ei-niin-kaunis vaihekuva kertomaan jotain sopivasta taikinan kiinteydestä. 

Nugetit voi paistaa joko uunissa (n. 225 astetta, n. 20 min välillä kääntäen) tai pannulla öljyssä (5-7 min/ puoli keskilämmöllä). 

Tällä kertaa tarjoilin nää lohkopottujen ja dippien kanssa, mutta miksei näistä voisi tehdä burgeripihvejäkin. Mun täytyy myöntää, että mä yllätyin tosi, tosi positiivisesti. Ei ollut yhtään sellanen "lihan korvike"-fiilis vaan nää oli tosi herkkuja ihan sellaisenaan! Uunissa paistetut nugetit laitoin pakkaseen, sieltä on helppo sulattaa juuri tarvittava määrä. Aion kyllä vielä käyttää ne pannun kautta...

Mintulla maustettu mustikkahillo

Joskus tapahtuu jotain täälläkin. Eli kotikylällä järjestettiin pikniktapahtuma. Aivan loistava idea sellaisessa kylässä, jossa ei tunneta edes vappupiknikiä (asia, jota en suostu ymmärtämään vieläkään, vaikka olen asunut täällä pian 20 vuotta) paitsi meidän leikkipuistossa, jonne se itse pienellä porukalla joka vuosi järjestetään. Noh, nyt kuitenkin oli tarjolla piknik, jonne pöydät, tuolit, tunnelmavalaistus ja musiikki tuli tapahtumajärjestäjän puolesta, ruoka- ja juomapuolta tarjosivat jotkut ravintolat ja omat kotikeittiöt, kuten meidän tapauksessamme. Neljään pekkaan lähdettiin piknikille ja teemaksi valitsimme Suomi 100. 

Sateisella säällä pidimme piknikin, mutta eihän me niin sokerista oltu etteikö oltaisi reilu pari tuntia vietetty aikaa hyvän ruoan ja juoman parissa. Mä olin luvannut tehdä pääruoaksi kylmiä herkkuja ja tarjolla olikin savulohimössöä, lihahyytelöä (siitä myöhemmin lisää), prässättyä nautaa, marinoituja sieniä, marinoitua raitajuurta ja erinäisiä kastikkeita. Vain yksi puuttui joukosta: leipäjuusto. Olin suunnitellut tarjota leipäjuustoa mustikka-minttuhillolla, mutta se hemmetin juusto jäi kotiin! Ei se mitään, tulimme siihen tulokseen, että tämä hillo olikin yllättäen erinomainen pari prässätylle lihalle, jonka ohje löytyy täältä. Tosin tällä kertaa olin kypsentänyt lihaa 24 h sous vide-kypsentimessä, mutta idea prässäämiseen oli aivan täysin sama. Kukapa olisi keksinyt parittaa mustikkahillon ja naudanlihan? En minä ainakaan, ellei se leipäjuusto olisi jäänyt kotiin. Lihat kuitenkin meni parempiin suihin, joten tässä hillo on tarjolla nyt sitten sen juuston kanssa. 

Noin lähtökohtaisesti sanoisin, että hillojen tekeminen ei ole mikään tuntikausien marttamainen suuroperaatio. Hilloa voi hyvin tehdä vain pienen satsin kerrallaan, jolloin ei tarvii suurimittaisia purkkienkuumennusoperaatioita tai muita mystisiä wanhan kansan oppeja. Pieni annos hilloa menee nopsaan ja säilyy sen aikaa vallan hyvin vaikka pakasterasiassa jääkaapissa. Jos hillon tekee putsatuista pakastemarjoista, kestää keittämisessä ehkä n. 20 min, joten annos tulee helposti siinä sivussa muun ruoanlaiton ohessa. Itse en tietenkään mittoja käyttänyt vaan tein hillon mitoilla "vähän", "tilkka", "keko" jne. Jos jotain epäilyttää tällainen suunnaton epätarkkuus niin internetin uumenista kaivoin erinäisiä hillo-ohjeita ja niistä mukailin teille tällaisen:

0,5 l mustikoita

tilkka vettä (itse tykkään, että hillossa on "lientä", joten laittaisin tähän hieman alle 0,5 dl)

1-1,5 dl hillosokeria

ripaus suolaa
n, 0,5 tl kuivattua minttua (tai maun mukaan)

Laita ainekset kattilaan ja keittele hiljalleen miedolla lämmöllä n. 20 min. Jäähdytä ja säilö vaikka pakasterasiaan. Itse tein tuosta vielä suunnilleen puolikkaan ohjeen, josta riitti hyvin neljän hengen piknikiin ja itselle jäi vielä pikkuisen maisteltavaksi juuston kanssa. Kuitenkin yllättäen sanoisin, että tämä toimii erinomaisesti pitkään kypsennetyn lihan parina, mutta miksikäs ei lettuhillonakin. Mansikka ja minttu on so last season, mustikka ja minttu on paljon parempaa!

Pikkuisen parempi leipävanukas

Löysin kaapista kuivahtaneen leivän. Teen useinkin sellaisia löytöjä, mä kun en itse hirveästi leivästä välitä eikä tuo lapsikaan niin. Puoliso kun lähtee reissuun niin kaapissa on aina paaaljon leipää, joka sitten meiltä kahdelta jää syömättä. Nyt herkkuhammasta kolotti ja olin jo paistamassa ritareita, mutta mieli teki vähän jotain muuta.

Taannoin tein bostonkakkua, jossa täytteessä oli täydellistä vanilijamössöä. Röhnää. Nam nam. Halusin tähänkin mössöä. Munamaidosta en tykkää yhtään, en tee edes makaronilaatikkoa munamaitoon. Munamaidon inhosta ja vanilijamössön ihanuudesta se sitten lähti. Tein leipävanukkaan, jossa leipä kostutettiin vanilijaröhnäaineksen, voin ja maidon sekoituksella. Mittoja en tietenkään käyttänyt, joten nämä mitat on hyyyyvin suuntaa-antavia. Sanotaan näin, että sen mössön tulee olla paksuudeltaan sellaista paksuhkoa lettutaikinaa vastaavaa. 

Eli:

8-10 palaa kuivahtanutta vaaleaa leipää

n. 50 g voita

n. 1 dl vanilijakreemiainesta

n. 2-3 dl maitoa

(kardemummaa)

mustikoita tai jotain muita marjoja

pintaan vähän ruskeaa sokeria

Eli kuutioi leipä ja laita kuutiot voideltuun uunivuokaan. Sekoita sulatettu voi, kreemiaines, maito ja halutessasi kardemumma. Tämä töhnä saa jäädä sellaiseksi löysähkön kiisselin paksuiseksi. Laita vuokaan vähän marjoja ja lusikoi päälle vanilijatöhnä. Pintaan vielä sokeria rapeuttamaan pinta. Paista n. 225 asteessa 15-20 minuuttia niin, että pinta on kauniin kullanruskea. Tarjoile vaikka jäätelön kanssa.  Niin tuhannesti parempaa kuin munamaitoon tehtynä. Ei ollenkaan sellaista lölleröä kuin munamaitoon tehty, mutta silti leipäpalat oli riittävän pehmeitä ja pullamaisen makeita. Hiukkasen vielä jäätelöä kaveriksi, niin hävikistä herkuksi-annos oli valmis.