Rommia, rommia, rommia. Ja hummeria.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen kehittänyt mieliteon valmistaa hummeria. Koska itse olen örkkirajoittunut, päätin hyödyntää hummerinvalmistuksessa ystävääni. Meille tarjoutui vähän yllättäen mahdollisuus pitää ihan aikuisten kesken illanistujaiset ja kun mainitaan sana illanistujaiset, mä alan välittömästi suunnitella ruokia. Hummeria siis. Tai no, saman tien sitten kolmen ruokalajin setti, mitä sitä kursailemaan... Työnjaoksi sovittiin kaverille hummerin suolistaminen ja samppanjan avaaminen, mulle muu. Tosin meille kävin niin hassusti, ettei Alkossa myyty samppanjaa. Tai olisi kai myyty, mutta kun ystäväni oli mennyt ostoksille ja sanonut ruoan olevan hummeria, oli myyjä sanonut, että me ei haluta samppanjaa vaan me halutaan tällaista valkkaria.

Terkut vaan Sutelan Alkoon, olit harvinaisen oikeassa! No mutta asiaan.

Tästä lähdetiin. Olin etsinyt valmiiksi youtubesta opastusta hummerin kuorimiseen ja siis vau, sehän meni ku Strömsössä! Hummerimme tosin oli yksikätinen yksilö, mutta niiiin hienosti siitä saatiin lihat irti. Tai saatiin ja saatiin, mä en pystynyt edes kunnolla katsomaan koko operaatiota. 

Mä olin päättänyt liekittää tuon ja tehdä sille rommi-chili-voikastikkeen. Olin ensin keitellyt tummaa rommia ja chiliä, osan siitä otin talteen voikastiketta varten, osan keittelin jälkiruoalle ruskean sokerin kanssa siirapiksi. Voikastike oli... voikastike. Lopputulos oli kyllä oikein hyvä, mutta valmistus oli mallia "Oho, tänne vähän lorahti valkoviinietikkaa, no laitetaan lisää rommia, onkohan täällä tarpeeksi keltuaisia, voi ruma sana, tää ei sakene, eikusakenee...", eli ei siitä sen enempää. Rommia, valkoviinietikkaa, suolaa, ruskeaa sokeria, chiliä. Siinä mausteet. Rommi ja chili maistui mietoina, mutta oli kyllä hyvä kastike. Osa hummerista silputtiin, osa liekitettiin. Nopea paistaminen ja liekitys tummalla rommilla. 

Mutta mutta... mähän olin saanut päähäni tehdä surf'n turf-alkuruokaa. Joten hummeri sai kaverikseen pienen tartarpihvin hepan ulkofileestä. Lisukkeeksi salottisipulia, Myrttisen suolakurkkua, punajuurta ja paahdetulla valkosipulilla maustettua smetanaa. Pari isoa kapristakin ja tietysti mustapippuri ja suolankukka. Punajuuria ei raakana kaupassa ollut, joten oikaisin ja ostin säilykepunajuuria, jotka viipaloin ohuiksi ja marinoin hetken balsamicossa, ruokosokerissa ja mustapippurissa. 

Surf'n turf, olkaa hyvä:

Koska luvassa oli samppanjaa, olin tehnyt mangosorbettia, jonka ajattelin toimivan hyvin samppanjalorauksen kanssa välisorbettina. Paitsi ettei meillä ollutkaan samppanjaa. No, ei se mitään. Vaalea rommi ajaa saman asian. Sorbetti oli yksinkertaisesti puolijäistä mangoa soseutettuna, yksi valkuainen vaahdotettuna ja ruskeaa sokeria. Ja takas pakkaseen jäätymään.  En tehnyt tästä erityisen makeaa ja sellaisena toimi hyvin. 

Pääruokana oli ankkaa ja paistettua polentaa. Tein polentan jopa pussin ohjeen mukaan, paitsi maustoin vielä muskottipähkinällä ja reilulla määrällä parmesania. Laitoin polentan tekeytymään jääkaappiin ja paistoin siitä palaset annokseen. Paistaminen ei mennyt Strömsösti, en tiedä mikä menee pieleen mutta en vaan osaa. Ei tule rapeaa pintaa ei. Paistoin tän ankanrasvassa, samoin kuin salottisipulit. Ankka sitten. No, miedolla lämmöllä aloin paistaa nahkapuoli alaspäin, sitten kun rasva oli sulanut, käänsin. Maustaminen suolalla ja pippurilla. Olen joskus tehnyt uunissa valmiiksi, mutta pannullakin saa kyllä ankan paistettua sopivan raa'aksi. Nyt kyllä täytyy sanoa, että kun joskus olen irroittanut nahkan ensin, silpunnut sen ja paistanut nahkan erikseen rapeaksi, niin se vaan toimii paremmin. Mutta hyvä kypsyys, hyvä ankka. 

Kastikkeina oli kermainen kahvikastike. Eli vettä, pikakahvijauhetta, ripaus suolaa, mustapippuria ja ruskeaa sokeria. Reilusti kermaa ja koska rommi oli päivän teema, loraus tummaa rommia. Suurustus vaalealla maizenalla. Hyvää. Toisena kastikkeena puolukkakastike. Keitin puolukat ja survoin niistä siivilän läpi sen mitä irti lähti. Suolaa, pippuria, ruskeaa sokeria ja hieman rosmariinia. Tämän suurustin ruskealla maizenalla.  Ja muuten hei, kerrottakoon tässä vaiheessa, että maizenathan on sellaisia idioottivarmoja suurustajia, eikös? Ei voi mennä pieleen? Paitsi että voi. Juu, onnistuin saamaan kahvikastikkeen ensin paakkuiseksi. Superkokki asialla. No, mutta kyllä se siitä tokeni. 

Juomana oli tällainen herkku Tallinnasta. Olin tätä nautiskellut Dominicissa just ankan kanssa, joten tiesin sen toimivan. 

Viimeisenä muttei vähäisimpänä jälkkäri. Kaverini ehdotti kookospannacottaa, mutta mulle siitä juolahti mieleen creme brulee. Ihan koska rakastan sitä rapsakkaa sokerikuorta. Kookoscremebrulee it is, mutta hei... ei unohdeta rommia. Ajatuksena oli se mangosorbetti, chili-rommisiirappia ja kookoscreme brulee, mutta kun aloin miettiä kookosmaidon makua niin hei, sehän suorastaan huusi lorausta tummaa rommia. Ja saikin sen. Ja voi itku kun olikin hyvää. Noin suurin piirtein tässä oli pieni pahvitötsä kookoskermaa, n. 3 dl kuohukermaa, ruskeaa sokeria ja vaniljiasokeria. Ja sitä rommia. Nämä kuumensin kattilassa niin, että sokeri liukeni. Lisäksi viisi keltuaista, joiden rakenteen olin vatkannut rikki. Kermaseos vatkataan sekaan ja kaadetaan annosvuokiin. Vuoat syvälle uunipellille, pellille reilusti vettä ja koko komeus uuniin hieman reilu sataan asteeseen reilu tunniksi. Jäähdytys jääkaapissa, juuri ennen tarjoilua päälle ruskeaa sokeria ja pikku pikku liekinheittimellä sokerin sulattaminen. Tämän kai voi tehdä myös oikein kuumassa uunissa grillivastuksen alla hyvin nopeasti, ettei annos kuitenkaan kuumene. Lisukkeeksi mangosorbettia ja chilirommisiirappia. 

Ja mikähän tän aterian kruunasi? No se jälkkäriviini. Niin kertakaikkisen täydellistä. Että lisää terkkuja sinne Alkoon, ootte ihania! Tämänkin putelin toi kaverini tullessansa, kuulemma kun myyjälle kerrottiin jälkkärin sisältävän kookosta, hän ei ollut tarjonnut vaihtoehtoja. 

Ja siis oikeesti, tää oli niin hykerryttävän hyvä yhdistelmä. Sellainen hihityttävän hyvä. Niin loistava, että olisin jo suin päin rakastunut itseeni, ellen olisi minä. No, ehkä mä rakastuin vähän siihen Alkon myyjään. Ihanalle aterialle täydellinen päätös. 

Mitä ruoanlaitto oikein on?

Ruoka. Energian lähde, vatsan täyte. Sitähän se on. Joten ruoanlaitto on sitä, että valmistetaan ravinnoksi soveltuvista ainesosista tuote, joka maun ja rakenteen puolesta soveltuun siirrettäväksi suun kautta vatsaan. Eikös niin? Kiireisinä arkipäivinä ulkoistan tuon niin, että ostan kaupasta maun ja rakenteen puolesta sopivia käyttövalmiita tuotteita siirrettäväksi suun kautta vatsaan. Mutta sitten tulee viikonloppu. Viikonloppu on jotain muuta.

Tällaisella harrastelijakokkaajalla on varmasti hieman erilainen näkökulma ruoanlaittoon kuin monella muulla. Joko ammattilaisella tai enemmän asiaan vihkiytyneellä harrastajalla. Olen nuorempana tykännyt laittaa ruokaa paljonkin. Mutta nyt viimeisen muutaman vuoden aikana olen löytänyt tuon innostuksen uudestaan. Ja nyt puhutaan innostuksesta. Se ei ole mitään "on ihan kivaa laittaa ruokaa"-tyyppistä ajanvietettä vaan ihan täyttä innostusta. Oma osuutensa asiaan on varmasti sillä, että arki menee aikataulutetusti. Haastava, stressaava työ, arki-illoista osa menee lapsen harrastuksiin kuskaamisiin, koira on lenkitettävä, pyykit pestävä, kaupassa käytävä. Mukavuudenhaluiselle laiskiaiselle ihan riittämiin etenkin kun välillä työpäivät tuppaavat venymään virka-ajan ulkopuolelle. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että arvostan suuresti mun ja lapseni saumatonta yhteistyötä arjen sujumiseen ja arvostan suuresti myös sitä, että silloin kun mieheni ei ole työreissussa, mä aika pitkälle saan sluibailla arjen. Noh, takaisin viikonloppuun. Ja siihen miksi ruoanlaitto on ihanaa. Se on ihanaa osin siksi, että ei ole kiire. Aikataulutettua kyllä, koska sorbetti pitää saada pakkaseen viimeistään puolilta päivin, jotta se ehtii jäätyä, lohi ehtii paistua just sillä aikaa kun risoton pahin sekoitteluvaihe on tehty. Mutta mun pääni järjestelmällinen osuus rakastaa aikatauluja. Ja kun sitten joskus saan ison aterian ajoitukset menemään nappiin ja kaikki on valmista samaan aikaan eikä mikään joudu odottamaan, se tuo hyvää mieltä. Yksi syy tykätä ruoanlaitosta. Toinen syy on se, että arjen hallinta on sellaista, että sen on pakko toimia. Töissäkin olis vähän niinku pakko onnistua edes kohtuullisesti. Mutta ruoanlaitto. Se on asia, jossa saan epäonnistua ihan rauhassa. Voi ihan hyvin epäonnistua, opetella, kokeilla ja ainoa seuraus on se, että ateria nyt oli... ateria. 

Mutta se perimmäinen syy. Hyvät maut, uuden oppiminen. Mulle ruoanlaitto ei ole reseptien seuraamista. Mä en kertakaikkiaan saa mitään onnistumisen tunnetta siitä, että toistan valmiin reseptin. Juu, se voi olla hyvää, se voi olla tosi herkullista, mutta mä en saa siitä onnistumisen tunnetta, sitä hillittömän hyvää mieltä siitä, että "Mä tein tän!". Se ei silloin ole mun ruokalajini, se on kopio jonkun muun ruoasta. Mulle ruoanlaiton perimmäinen nautinto tulee siitä, että luon jotain itselleni uutta. Toki varmasti monet mun ruokalajit on tehty moneen kertaan lähes samoilla variaatioilla, mutta se ei haittaa. Mulle on aivan eri asia lukea resepti, poimia sieltä tietyt kohdat ja alkaa päässäni jalostamaan sitä. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppia tekemään joku ruoka. Esimerkiksi voikastike on edelleen mulla sellainen ruoka, joka voi onnistua erinomaisesti tai sitten jäädä liian löysäksi tai mennä liian töhnäksi. Joku ratkaisisi ongelman mittaamalla ainesosat, mutta kun se ei ole hauskaa. Hauskaa on se, että oppii tekemään sen pirun kastikkeen silmämääräisesti. 

Kuva: wikipedia

Luen paljon ruokablogeja, mulla on jokunen keittokirja. Luen niitä, etsin ideoita, varastan ideoita. Mutta en vaan halua käyttää valmiita reseptejä. Etsin uusia makuyhdistelmiä. Vohkin kivoja kikkoja, pikku yksityiskohtia. Saan päähänpinttymiä. Yksi sellainen on valmistaa tänään hummeria. Ainoa ongelma on,  että hummeri on örkki ja mä en oikein pysty koskemaan niihin. Koitin katsella youtubesta hummerinkuorintavideoita, mutta inhon väristykset toi melkein vedet silmiin. Mutta kun mä haluuuuuun. Problem solved, kysyin ystävältäni, että jos hän kuorii sen saamarin hummerin niin mä teen kaiken muun. Asiasta päästiin yhteisymmärrykseen. Tosin hänkin joutuu käyttämään niitä juutuubivideoita, koska ei ole ikinä hummeria perannut. Aion liekittää sen elukan. Ja olen tässä arponut, että teenkö sen kanssa jotain majoneesikastiketta, smetanakastiketta vai ehkä voikastiketta. Ja tätä tekstiä kirjoittaessani päätin, että teen voikastiketta. Olenpahan sitten sen kanssa yhden kastikkeenteon lähempänä sitä hetkeä, kun voikastike onnistuu (lähes) poikkeuksetta. Tosin tänään aion maustaa sen tummalla rommilla ja chilillä. 

Mä uskoisin, että mun lähipiirini on tottunut siihen, että ikinä ei tiiä mitä saa kun mä alan kokata. Joskus onnistuu, joskus ei. Mutta mä nautin joka hetkestä. Ja voin nyt jo sanoa, että jos tuo eksoottisen merihirviön valmistus onnistuu siinä määrin, että lautaselle päätyy jotain, joka oikeasti maistuu hyvältä (en edes uskalla toivoa, että se myös näyttäis hyvältä) ja rakennekin olisi edes sinne päin, niin ne on niitä hetkiä, miksi mä tykkään käyttää monta tuntia päivästä yhden aterian valmistamiseen. Mielessäni oon makustellut eri makuyhdistelmiä (edelleen en ole päättänyt, millä alkoholilla sen liekitän), miettinyt suutuntumaa, ajatellut makupareja. Chili ja rommi on muuten erinomainen makupari. Huomenna kerron teille, miten kävi. 

Ja hei, ei me nälkäisiksi jäädä, vaikka menis pieleen. Pääruoaksi on takuuvarmaa ankkaa. 

Ouzosimpukoita, karitsakebakoita ja vähän muuta

Aloin tuossa viikolla miettiä, että en ole tainnut laittaa ruokaa kahteen viikkoon. Kyllä, kahteen kokonaiseen viikkoon. En ainakaan muista, ehkä korkeintaan jonkun nopean lohipastan. Joo, se on tainnut olla mun ainoa kulinaristinen saavutukseni. Kaksi edellistä viikonloppuakin oon ollut reissussa, joten ei oo ollut mulle tyypillisiä viikonlopun "kokkaan kaiken"-juttujakaan. Arki on ollut yhtä matalalentoa ja aloin jo alkuviikosta isosti kaivata rauhallista viikonloppua ja rauhallista ruoanlaittoa.

Perjantaina olin vielä Helsingissä palaverissa, tuumailin itsekseni, että tuleepahan pitkä päivä ja pitääkö mun lähteä hakemaan McPäivällinen. En jaksa muuta. Sitten tulikin ihanalta ystävältä viesti, jossa hän kutsui mut syömään pihviä ja uunijuureksia. No mutta... No, pystyinhän mä siihen taipumaan. Bussissa istuessani tajusin, että kas, mähän voin sitten kutsua tän ystävän lapsineen lauantaina syömään, ettei hänen tarvii pitkän työpäivän jälkeen kokata. Siispä sain erinomaisen pihvipäivällisen ja kun sen jälkeen lähdin noutamaan lasta Prismasta joulukalenterinmyynnistä, kävin samalla vähän isommin ruokaostoksilla. Matkaan saattoi tarttua myös iiiiso vaaleanpunainen yksisarvinen, mutta ei siitä sen enempiä. 

Viime viikolla silmiini osui kaapista käyttämättä jäänyt (ylläri...) ouzopullo. Vähän aikaa mietin, että minkä kanssa ouzoa voisi käyttää ja päätin, että simpukoiden. No nyt mulle oli tulossa kaveri, joka syö kaikkea, ainakin melkein. Siispä ouzosimpukoita ainakin. Pitkän aikaa arvoin mausteita, laitanko tilliä vai persiljaa, laitanko chiliä, mitä mä laitan. Mutta tämmönen tuli. Eli aloitettiin putsaamalla simpukat. Jälkikasvua kiinnosti kovasti, "snäppääkö" eli nappaseeko avonaiset simpukat. Tää tutkittiin yhdessä, auki olleet simpukat kopautettiin pöytään ja ne, jotka eivät snäpänneet eli sulkeutuneet eli koittaneet napata sormesta, päätyivät hävikkiin. Pesin simpukat ja veitsellä poistin parrat. Silppusin salottisipulia ja pari yksikyntistä valkosipulia ja kuullotin niitä hetken öljyssä. Kaadoin sekaan n. desin ouzoa ja keittelin hiljalleen ehkä vartin verran. Lisäsin ripauksen cayennea ja kaadoin simpukat ja tuoretta tilliä sekaan ja kansi päälle. Keitin simpukoita viisi minuuttia, välillä pari kertaa varovasti kääntelin reikäkauhalla. Simpukat avautuu keitettäessä, kiinni jäävät pitää jättää syömättä. Otin simpukat reikäkauhalla kattilasta tarjoiluastiaan ja lorautin kevyesti purkillisen kuohukermaa ja lisää tilliä perään. Keittelin tätä lientä kymmenisen minuuttia ja kaadoin simpukoiden päälle. Lisäksi vielä tilliä ja valmista tuli. 

Jo kaataessani ouzon kattilaan tulin siihen tulokseen, että tämä ei voi mennä pahasti pieleen. Tuoksu oli aivan mielettömän hyvä. Ensimmäisen simpukan kohdalla hieman tuumin, että olisiko ouzon maun pitänut olla voimakkaampi, mutta ei. Tää oli just hyvä näin. Ja hyvät ihmiset, siihen on syynsä, että se ouzo on jäänyt juomatta. Eli mä en ouzosta tykkää eikä puolisokaan, joten kaappiin on jäänyt Kreikan-tuliainen. Mut tää ruoka itsessään jo voi olla syy ostaa ouzoa. Vähän arvuuttelin sitäkin, miten ouzo ja kerma toimii, mutta erinomaisesti. Kerma pehmensi makuja ihanasti ja valmistusvaiheen voimakas, vähän lakritsamainen tuoksu vaihtui ihanaksi aniksen vivahteeksi. Cayenne toi mukavasti potkua makuihin. Tilliä vai persiljaa, no, hyvin toimi tilli, ei valittamista. En osaa sanoa, olisiko persilja tuonut jotain uutta tähän, mutta jatkossa kun simpukoita teen, saattaa tämä mennä hyvinkin ohi valkoviinisimpukoista. Ihan pakko oli nimittäin patongin puuttuessa paahtaa leipää, että sai lähmittyä lautaselta viimeisetkin liemet...

Lohkopotut oli niin perus kuin olla voi. Hyvin pestyt rosamunda-perunat lohkottiin ja laitettiin kulhoon. Päälle oliiviöljyä ja chilisuolaa. Uunissa n. puoli tuntia, lämpötila varmaan n. 175. Lopussa laitoin hieman kuumemmalle ja grillivastuksen päälle kun tuntui, ettei potuissa ollut väriä. Perushelppoa. Pesee kaupan ranskikset mennen tullen. 

Lisäksi Prismasta tarttui mukaan pieni pala lohta ja karitsan jauhelihaa. Lohen leikkasin pötkylöiksi, pyöräytin korppujauho-suola-pippuriseoksessa ja paistoin nopeasti uunissa kypsäksi. Helppo homma. Karitsasta tein kebakoita. Maustoin jauhelihan paahdetulla valkosipulilla, tuoreella silputulla mintulla (ruukussa luki vahva minttu), chilisuolalla ja mustapippurilla. Valkosipulin paahtaminen on muuten helppoa ja antaa makuihin ihan uutta pehmeyttä ja vivahdetta. Mä käytän yleensä yksikyntisiä valkosipuleita. Leikkaan kuoreen siihen ei-kantapuoleen pienen viillon (tämä on tärkeä, tärkeä työvaihe ellei halua siivoushommiin...) ja laitan uuniin n. 200 asteeseen ehkä vartiksi niin, että valkosipuli pehmenee. No joo, lihan sekaan mausteet ja möyhintää käsin. Puristelin massan varrastikkujen ympärille ja paistoin uunissa kypsäksi, oliskohan ollut n. 180 astetta (kiertoilmauuni) ja reilu vartti. Näistä tulee melko kiinteitä ja kuivia, joten jos tykkää rasvaisemmista niin kannattaa laittaa osa vaikka possun jauhelihaa. Mulla oli reilu puoli kiloa jauhelihaa, yksi yksikyntinen valkosipuli, suolaa, pippuria ja ehkä 10-15 mintunlehteä. 

Vähän vahingossa tästä tuli melko Kreikka-teemainen ateria. Joten kastikkeetkin sen mukaan. Kreikkalaista jugurttia siis. Toinen kastike sai mausteekseen raakaa silputtua valkosipulia, tuoretta minttua, chilisuolaa ja ripauksen ruskeaa sokeria. Tää oli noiden kebakoiden kanssa erinomaista. Toisessa oli jugurtin sekaan laitettu vähän majoneesia, paahdettu valkosipuli, suolaa ja ripaus ruskeaa sokeria sekä persiljaa. Lisäksi oli salaattia joka oli yksinkertaista kuin mikä. Pieneksi silputtua kurkkua, tomaattia ja jäävuorisalaattia. Toinen satsi ihan tällaisenaan, toinen satsi maustettiin persiljalla ja kastikkeella, jossa oli oliiviöljyä, valkoviinietikkaa, sitruunamehua, chilisuolaa ja ripaus ruskeaa sokeria. 

Ja ettei syöminen lopu kesken, oli vielä pitsakierteitä. Hieman poikkesi teemasta. Tää meni vähän silleen, että lapsen piti leipoa ne. Hän teki kiltisti pitsataikinan johon mulla on jopa ohje, koska tää on hänen omasta keittokirjastaan. No mut koska olin unohtanut leivinpaperin ja häädin lapsen kauppaan, mä lupauduin tekemään kierteet loppuun. Lisäksi jouduin kauppareissusta antamaan heidän katsoa leffaa ja syödä popparia. No, mut mun ei tarvinnut käydä kaupassa. Joo, Eli tehdään taikina alla olevan ohjeen mukaan. Kaulitaan neliöksi, päälle tomaattikastike, joku täyte (tuossa kinkkua) ja juustoraastetta, kääritään rullalle, viipaloidaan ja laitetaan pellille ja paistetaan. Jos haluaa "pitsatikkareita", noihin voi vielä tuikata varrastikun. Tämä pitsapohjan ohje löytyy NAM!-lasten keittokirjasta.

2,5 dl kädenlämpöistä vettä

25 g tuoretta tai 11 g kuivahiivaa

1 tl suolaa

n. 6 dl vehnäjauhoja

0,5 dl oliiviöljyä

Meillä on aina kuivahiivaa, eli sekoitetaan hiiva ja suola jauhoihin ja lisätään nesteeseen. Vaivataan taikinaa, lisätään öljy ja vaivataan vielä. Peitetään kulho liinalla ja annetaan kohota vähintään puoli tuntia (nyt taisi olla toista tuntia). Oli kyllä hyvä taikina tällä kertaa, en tiedä vaikuttiko kohoamisaika vai oliko mittasuhteet vaan niin kohdillaan. Kyllä, lapseni joskus koittaa tehdä reseptin mukaan, mutta joutuu hänkin elämään sen tosiasian kanssa, että meillä ei sitä desimittaa ole... Noita kierteitä kun tekee, niin paistoaika on sellaisen 15-18 min hieman alle 200-asteisessa uunissa. 

Jälkkäriksi nautittiin vielä popcorn-kinuskijäätelöä. Jäätelön pohja oli ylläripylläri 4 dl kuohukermaa löysäksi vaahdotettuna, sekaan kaksi pikkupurkkia (ainakin Prismasta löytyy 90 g:n purkkeja neljän purkin pakkauksessa) kondensoitua maitoa. Sinne sekaan n. puoli pussia voipoppareita. Purkkiin ladotaan tätä massaa ja (valmista, jossain oikaisin) kinuskikastiketta ja pakastetaan n. kuusi tuntia. Annokseen päälle ripotellaan vielä vähän suolankukkaa. Tämä hävisi niin nopsaan, ettei kuvata ehtinyt. 

Sellainen päivällinen. Laski taas stressitasoa huomattavasti. Ystäväni totesi, että tässä maistuu Kreikka. Ei ehkä niitä aidoimpia Kreikan juttuja, mutta joo, ihan selkeästi tuossa maistui jälkkäriä lukuunottamatta Kreikka. Pitsakierteet kai teki pienen koukkauksen Italian suuntaan, mutta kun kuitenkaan ei ollut alun perin suunnitelmissa mikään Kreikka-päivällinen niin väliäkö hällä. Tai muutenkaan. Bonuksena tässä vielä kävi niin, että lapseni lähti yökylään ja mulla oli suunnitelmissa nauttia yksinäisessä, hiljaisessa talossa muutama lasi kuohuviiniä ja katsella jokunen jakso Gilmoren tyttöjä. Lopputuloksena torkahdin ensimmäisen kerran ennen yhdeksää, alle tunti vieraiden lähdettyä. Mutta sanoisin, että päivällinen täytti tarkoituksensa monella tapaa. 

Pikkuherkkuja Helsingissä

Olipahan tosiaan loma. Kaikenlaista isompaa ja pientä. Pikku remppapuuhat on rentouttavaa ja piristävää, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että kaipaa ihan oikeasti irtiottoa. Puoliso tuli torstaina työreissusta ja mä aloin vähän vihjata, että mitenkäs olis joku pikku päiväretki Helsinkiin. Järin innostuneelta tuo ei vaikuttanut ja kun mä vielä bongasin hyvin edullisen hotellitarjouksen, mä kysyin haluaako lapsi lähteä mun kanssa kaksistaan lauantaista sunnuntaihin Helsinkiin. Halushan se. 

Lauantaina käytiin katsomassa Yayoi Kusaman näyttely HAMissa. Tykättiin kovasti, kun samalla katsottiin vielä Tove Janssonin näyttely, meillä vierähtikin museossa liki kolme tuntia. Hauskasti huomattiin, että vaikka Janssonin teokset ei muumeja ollutkaan, jotain samaa henkeä niissä oli. Lapsen mukaan ylempi taulu oli kuin elokuvasta Muumit Rivieralla ja totta, niihän tuo olikin. Alempi kuva oli Kusaman näyttelystä, pitkän aikaa vaan istuttiin ja tuumattiin, mitä kaikkea kuvassa on. 

Yövyttiin Scandic Parkissa ja tässä vaiheessa iltaa nälkä alkoi olla melkomoinen. Hotellissa oli uima-allas ja olin luvannut viedä lapsen sinne iltauinnille, mutta kun oli nälkä. Toki iltapalaksi oltiin haalittu kaikkea herkkua, kuten meillä hotelliöinä on tapana, mutta ku... nälkä. Ei muuta kuin ravintolaan. Mä halusin tartarpihvin, lapselle lastenbuffet. Lasten buffa oli... noh. Edusti käsitystä siitä, mitä lapsille ravintoloissa usein syötetään. Pasta bolognesea ja sen sellaista, kasvistikkuja. Vissiin kai ihan ok. Mun tartarpihvini sitten... No mä sain siitä ehkä puolet. Se närpiäinen, joka ensin oli syönyt vatsansa täyteen buffasta, havaitsi raa'an lihan ja söi varmaan puolet mun annoksesta. Sipseistä en tiiä, en ees päässyt maistamaan. Keltuainen oli hieman kypsennetty, liha ihan hyvää, lisukkeet oli jemmattu lihan alle ja olivat ihan perus. Mun makuuni ihan ok tartar, lapsi tykkäsi tosi kovasti. 

Iltauinti oli... iltauinti. Ensinnäkin saunatilat oli tupaten täynnä. No sille nyt ei tietty voi mitään. Toisekseen, saunasta oli iso ikkuna pesutiloihin ja siitä iso ikkuna suoraan ulos. Ihanaa, voi saunoessa katsella yhdeksännestä kerroksesta maisemia? No muuten kyllä, mutta siinä välissä oli tosiaan ne pesutilat ja kaksi pesutilojen kolmesta suihkusta. Kovin kiusallinen sijoituspaikka suihkuille, in my opinion. Kevyt suunnittelumoka, harvempi kai tykkää suihkutella siinä saunojien näyteikkunassa? Vesi uima-altaassa oli jääkylmää tai mä liian väsynyt, en tiiä. Äkkiä takas huoneeseen, kiitos. Ja iltapalan kimppuun. Stockalta kaikkia ihanuuksia, vähän jälkkäriä, pari viipaletta kylmäsavulohta, sweet chili-ravunpyrstöjä. Pikku herkkuja. 

Taidehallissa sitten on Niki de Saint Phallen näyttely. Kaveri sitä suositteli ja tykättiin. Tykättiin kovasti. Italiassa on kyseisen taiteilijat tarot-puisto ja mun mielestä tää olis hyvän viinin ja ruoan lisäksi ihan pätevä syy lähteä Italiaan, Toscanaan. Oli kyllä tosi wau-kokemus. Tykättiin tosi kovasti. Kulttuuripläjäyksen jälkeen ohjelmassa oli vielä muutama tunti ankaraa shoppailua. Välillä käytiin hieman tankkaamassa, paikaksi valikoitui Italo Forumissa. 

Mä otin lasillisen kuohuvaa ja alkuruoista Salsiccia di Vitellon. Eli vasikanliha-pistaasimakkaraa, hasselpähkinätapenadea, viikunaa, kaprista ja ciabattaa. Annos oli ihan maukas ja pieneen nälkään oikein riittävä kun lisäksi nappasi palasen lapsen pizzasta. Ketjupaikaksi ihan hyvä, lastenlistan pizza oli mun makuun ihan hyvä ja pieneen nälkään olisi riittävä aikuisellekin. Vallan hyvä valinta shoppailureissun tankkaukseen. Ei tietenkään mitään tajunnanräjäyttävää kulinaristista elämystä, mutta täytti odotukset vallan mainiosti. 

Nopea naudanlihawokki

Kotona pientä pintaremonttia. Lomailua kyllä, mutta kiireistä sellaista. Lapsi kuitenkin koulussa ja itsellä keskeneräisiä hommia ja sit sitä pintaremonttia. Keskiviikkona alkoi lapsella syysloma ja lähdetin sen leirille, joten ei muuta kuin skumppa auki ja Gilmoren tytöt. Jaa että syödäkin pitäis. No, onhan mulla sipsejä. Alun perin himoitsin naudanlihasushia ja siihen olis ollutkin kaikki tarvittavat ainekset sushiriisiä lukuunottamatta, mutta kun lähikaupassa ei ollut sushiriisiä, oli pettymyksensietokykyni niin huikea, että pitäkää tunkkinne ja sushinne ja kaikki, mää en ala! Että ehkä oli tarvettakin ottaa vähän rennommin... No, kun ei sushiriisiä ollut niin en sitten ostanut mitään, mutta se naudan sisäfilehän pötkötteli kuitenkin jääkaapissa. Päätin sitten hylätä ajatuksen vatsan täyttämisestä sipseillä ja tehdä jotain, mitä kaapista löytyy.

Seuraavalle päivälle oli suunnitteilla pihviä, joten mä leikkasin fileen kapeasta häntäpäästä n. puolen sentin paksuisia viipaleita ja laitoin ne marinoitumaan soijakastikkeen, ruskean sokerin ja mustapippurin kanssa. Liha sai maustua skumppalasillisen ja koiran lenkityksen ajan. Saman ajan sai nuudelit liota kylmässä vedessä.  Viipaloin porkkanaa, inkivääriä, valkosipulia ja salottisipulia. 

Ensiksi wokkipannulle öljyä, muutama kuivattu chilipalko ja inkivääriä. Saivat siinä muhia jokusen minuutin miedolla lämmöllä, jotta maut irtoavat kunnolla. Nostin vähän lämpöä ja lisäsin porkkanat ja valkosipulit, samalla maustoin kalakastikkeella.  Taas muutaman minuutin paistelu, lisäsin sipulit ja nuudelit. Muutaman minuutin kuluttua lämpö kovalle ja lihat sekaan. Itse tykkään raa'asta lihasta. Ensin pidin muut ainekset pannun reunoilla ja paistoin lihoihin vähän väriä, lopuksi lämmöt miedommalle ja sekoittelin ainekset keskenään. Olipas kyllä herkullista. Annoksesta jäi puuttumaan visuaalisesti tärkeä vihreä koriste, mutta ku se jäi kiukuspäiten sinne kauppaan. Oli kyllä tosi herkullista, tulista ja vähän makeaa. Ja nopeaa. Taidan tehdä toistekin. Eikä enää yhtään harmittanut, että en saanut sushia. 

Halloweenin ihmeitä

Yksi vuoden odotetuimmista juhlista, ainakin jos lapselta kysyy. Meillä on jo useamman vuoden ollut halloweenperinne muutaman ystävän kanssa. Jonain suunnilleen ajankohtaan sopivana viikonloppuna kokoonnutaan yhden ystävän luo herkuttelemaan ja hulluttelemaan. Jotain juhlasta kertoo se, että oma lapsi odottaa halloweeneja suunnilleen yhtä paljon kuin joulua... 

Tänä vuonna juhlapäiväksi valikoitui perjantai, joka asetti omat haasteensa suunnitteluun ja valmisteluun. Jokainen tuo ja valmistelee oman osuutensa, kuvagooglettelu alkaa jo hyvissä ajoin, menu lyödään lukkoon ja siitä se lähtee. Välillä tuntuu, että homma meinaa hieman karata käsistä. Tänä vuonna mun piti tehdä hirviömacaroneja, perinteiset muffinit ja kun ystävän puoliso tekee maailman parasta kylmäsavulohta ja sitä haluttiin hyödyntää, halusin tehdä myös sushihenkisen kakun. Lisäksi ex tempore tein vielä vihreän savuheppa-pastasalaatin. Muina tarjottavina oli kissan luuranko, mutaa, popparia ja karkkia, sormihodareita ja hieman verta. 

Macaronit oli oma tarinansa. Ei mennyt ihan putkeen ne. Ei. Siispä söimme sellaisia... mantelikikkareita, joille lapset askartelivat silmät. Juuh. No entäs perinteiset muffinit. Leipoja vaihtelee, reseptin perusta on aina sama. Tänä vuonna nakitin homman lapselle, joka halusi tehdä valkosuklaamuffineja. Mä höselsin macaronien parissa ja kun lapsi kysäisi, että mitäs öljyä tänne laitetaan niin... oikeasti mä vaan sanoin, että laita mitä siellä on. No siellä oli oliiviöljyä. Oliiviöljyä muffareihin. Voi elämän kevät. Siispä perjantaina töiden jälkeen leivottiin uusi satsi muffareita. Tänä vuonna lapset saivat koristella muffarit, kuorrutteena oli värjätty voi-sulatejuusto-tomusokerikuorrutus. Hienoja örkkejä. Yhdeltä jäi silmätkin uupumaan, mutta mitäpä pienistä...

Sushintapainen kakku on ollut mielessä pitkään. Nyt mä sen pääsin tekemään! Eli irtopohjavuokaan taputtelin ensin pohjalle sushiriisiä, päälle kerros viipaloitua kurkkua. Sitten vielä kerros ohueksi viipaloitua avocadoa ja ripaus sitruunamehua tummumista estämään. Koko komeus kuorrutettiin kylmäsavulohella ja koristeltiin kurkulla. Alkuperäinen idea oli tehdä halloween-kurpitsan näköinen naama, mutta kun unohtui mustien koristematskujen hankinta niin suunnitelma muuttui. Melkoisen creepy oli tämäkin yksilö. Lisukkeena oli hillottua inkivääriä ja vihreäksi värjättyä wasabimajoneesia. 

Hillottu inkivääri on silputtua inkivääriä, chiliä, soijakastiketta ja ruskeaa sokeria keiteltynä siirappimaiseksi. Herkkua vaikka minkä kanssa. 

Lapsille oli ohjelmassa vielä mörköpolku ja Hotel Transylvania. Kaikenlaisia hiippareita löytyi kylppärin nurkasta. Ja myöhemmin lapset vielä järjesti meille mörköpolun, kohtalaisen pelottavia lapsosia meillä. Ihana jokavuotinen perinne. 

Herkulliset illanistujaiset

Ystävien kanssa treffaaminen ihan ajan kanssa tuppaa venymään ja vanumaan. Nyt sitten jokunen viikko sitten lyötiin lukkoon päivämäärä, jolloin minä ja jälkikasvu siirretään itsemme ystävien luo yökyläilemään. Välimatka ei ole pitkä, mutta yökyläretket takaavat hyvät maailmanparannusmahdollisuudet sen jälkeen kun alamittaiset on tainnutettu unten maille.


Sovittiin, että mä hoidan ruokapuolen ja emännät hoitavat juomapuolen. Sopii. Alkuruoka toimi samalla lapsille iltapalana ja kun kysyin omalta lapseltani, että mitä hän toivoo, vastaus oli selkeä: piparjuurituorejuusto-kylmäsavuhepparullia. Hyvä, hyvä. Sopii vallan mainiosti. Takaladolta kylmäsavuheppaa ja Lidlistä Crefee-piparjuurituorejuustoa.

Viime viikolla tein prässättyä nautaa ja olin tätä iltaa varten kuutioinut lihaa hieman pakkaseen. Nyt tarjosin ankanrasvassa paistetut lihat ankanrasvassa kuullotetun, karamellisoidun salottisipulin, dijonsinapilla ja ruskealla sokerilla maustetun ranskankerman ja karpalohyytelön kanssa. Karpalohyytelöstä yritti tulla siirappia, mutta kuten puolukasta, myös tästä tuli hyytelöä. Liittynee marjojen happamuuteen. Ehkä. Mut hyytelön tein keittämällä ensin marjoja, siivilöin marjat ja survoin vielä marjoista siivilän läpi sen mitä irti lähti, lisäsin ruskeaa sokeria ja ripauksen suolaa ja keittelin siirapiksi, joka jäähtyessään muuttui hyytelöksi. Enemmän siirapeista löytyy täältä. Alkuruoalla oli vielä uunissa kuivattuja kirsikkatomaatteja. Helppoja ja hyviä. Tomaatit halkaistaan, asetellaan pellille leikkauspinta ylöspäin, maustetaan suolalla ja annetaan olla n. 80-asteisessa uunissa 3-4 tuntia. Otetaan uuni pois päältä ja jätetään vielä uuniin kuivahtamaan, kunnes uuni on jäähtynyt. Itse annoin olla yön yli. Lisäksi alkuruokien kanssa oli tarjolla patonkia ja tuorejuustoa. 

Välisorbetti sai hieman uuden muodon. Olin tehnyt lime-minttusorbettia, mutta unohtanut laittaa sen pakkaseen. Olin siis tehnyt limelientä. Sorbettiin tulee limen raastettua kuorta, limemehua (laitoin kolmen limen kuoret ja mehut, lisäksi vielä pullosta limemehua), vettä, ruskeaa sokeria ja tuoretta minttua. Mintun saa helposti pienittyä, kun jäähtynyttä lientä ottaa tilkan, laittaa sekaan mintunlehdet ja suristelee sen smoothiekoneella. Tämä sitten sekoitetaan muun liemen sekaan. Noh, sorbettimme melkein ehti jäätyä. Oltiin vähän suunniteltu proseccoa sen kaveriksi, mutta proseccoa ei ollutkaan ja ei se mitään kun eihän tämä ole vielä jäätynytkään. Sitten tulikin älynväläys, hitot proseccosta, onhan meillä vaaleaa rommia! Namnamnam! Petollinen herkku kyllä, mutta tiedän, miten nautin mojitoni ensi kesänä...

Pääruokana oli ankanrintaa ja punajuuririsottoa kahvikastikkeella. Olin ankanrinnasta poistanut nahat jo ennen alkuruokaa ja silpunnut nahan pieneksi ja paistanut rapeaksi muruksi. Aloitin paistamisen miedolla lämmöllä niin, että rasva irtosi hyvin. Paistelin aika pitkän aikaa, myöhemmin hieman kovemmalla lämmöllä niin, että nahka oli kullanruskeaa, rapeaa murua. Otin rasvat talteen ja myös jo alkuruokaa tehdessä kuullotin ankanrasvassa salottisipulia. Otin osan sipulista sivuun risottoa varten ja lopun maustoin suolalla ja ripauksella ruskeaa sokeria ja paistelin vielä hetken. Tästä sipulista osa meni alkuruokiin, osa pääruoan lisukkeeksi ihan sellaisenaan.


Ankanrinnat paistoin pannulla, ensin kuumemmalla pannulla pinta kiinni ja sen jälkeen miedompi lämpö, kunnes kypsyys oli medium miinus. Annoin lihan levätä hetken ennen viipalointia. Punajuuririsoton tein hieman uudella tapaa, vinkit poimin täältä. Olin raastanut punajuuren karkeaksi raasteeksi. Riisit laitoin kuumaan kasariin ilman öljyä ja paahdoin hetken. Valkkaria tilkka perään ja reilusti voita. Vatkasin mössöä vispilällä ja lisäilin viiniä ja voita. Mutta hupsoho. Missä kohtaa ankanrasvassa kuullotetut sipulit ja punajuuret pitikään lisätä? Noo, vaikka tässä kohtaa, ennen kuin siirryttiin kasvisliemen lisäilyyn. Vielä valkopippuria ja kun riisissä oli vielä suutuntumaa, reilusti parmesanraastetta. Hieman meni mun makuun ehkä ylikypsäksi, mutta olipahan kermaista. Huh.


Kahvikastike oli yksinkertaisuudessaan vettä, pikakahvijauhetta, paljon kuohukermaa, suolaa, mustapippuria, ripaus ruskeaa sokeria ja loraus brandyä. Tätä keittelin ehkä 10-15 minuuttia. Suurustin nyt maissijauhoilla kun yksi syöjistä on viljaton, mutta vehnäjauhoilla tai maizenalla toki onnistuu myös.


Annokseen koottiin herneenversoa vihreäksi, ankanrintaa, risottoa, kahvikastiketta, karamellisoitua sipulia, ruskistettua ankannahkaa, karpalohyytelöä ja pinjansiemeniä. Olin melkein vastaavan kokonaisuuden tehnyt aiemminkin, joten tässä mentiin vähän varman päälle. Ja sehän toimi.

Jälkkärikin oli aiemmin kokeiltu, ainakin pääosin. Eli vuohenjuustojäätelö. Tässä oli nyt kaksi purkkia kuohukermaa löysäksi vaahdotettuna, kaksi pikkupurkkia (vastaa varmaan puolikasta normikokoista purkkia) makeutettua kondensoitua maitoa ja 200 g pehmeää, kuoretonta vuohenjuustoa. Eli kerma vaahdoksi, sekaan kondensoitu maito ja vuohenjuusto ja vatkataan sileäksi. Massa rasiaan ja pakkaseen. Valmista on n. kuuden tunnin kuluttua.

Jäätelön lisukkeeksi jälkikasvu teki mantelikeksejä. Eli mantelijauhoja, sulaa voita ja ruskeaa sokeria mössöksi, joka muotoillaan kekseiksi ja paistetaan n. 200-asteisessa uunissa vajaa kymmenen minuuttia. Kotona olin tehnyt mansikka-balsamicosiirappia ja kyläpaikassa vielä tein chili-rommisiirapin. Lopulta juolahti mieleen ripotella päälle vielä suolankukkaa ja voi että! Se kyllä kruunasi herkullisen jälkkärin ja menee ehdottomasti hankintalistalle omaan kotiin! Aivan ihana mieto suola! 

Saattaa olla, että tämän jälkeen vielä nautittiin sorbetit...

Aamu oli ihana aloittaa brunssilla. Emäntä teki herkkuleivät, joissa oli uunissa paahdetulla leivällä juustoa, vuonankaalia, rapeaa pekonia, löysäksi keitettyä kananmunaa ja hollandaisekastiketta. Ihan kertakaikkisen herkullista! Tämä ei kylläkään enää ollut viljatonta, kuten edellisen illan herkut.